Allekirjoittaneelle parhaiten Nelosella pyörivästä Tuho-osastosta (Scrubs) tuttu Zach Braff on kirjoitttanut ja ohjastellut tämän pienimuotoisen draaman, josta löytyy myös sopivasti komedian elementtejä. Mies vetää itse myös pääosan. Leffaa voisi sanoa “kotiinpaluuleffaksi”, koska siitä löytyy kyseisten leffojen peruspalaset.
Andrew “Large” Largeman (Zach Braff) on hanttihommia vietnamilaisessa ravintolassa tekevä näyttelijä, joka on riippuvainen masennuslääkkeistä. Itse asiassa heppu on ollut riippuvainen niistä jo pikkupojasta lähtien. Andrew saakuulla kotikonnuiltaan ikäviä uutisia on näin velvoitettu palaamaan kotiinsa yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Kuten myöhemmin tarinassa selviää, niinAndrew’lla on ollut oma pätevät syynsä pysyä poissa kotoaan. Tottakai paikkakunnalle saavuttuaan Andrew tapaa vanhoja kavereitaan ja hengaileeporukoissa. Nämä paikalleen jämähtäneet ns. luuserit ovat lajityypin peruskavereita eli melkoisia hörhöjä. Mark (Peter Sarsgaard) on toisen koulukaverin kanssa haudankaivuuhommissa, yksi kaveri on poliisi ja Jesse(Armando Riesco) on keksimänsä äänettömän tarranauhan ansiosta sikarikas kartanonomistaja, joka ei tee käytännössä mitään tai ei ainakaan mitään järkevää. Kamut vievät tietenkin Andrewn heti myös kunnon bileisiin joissa vedellään vähän muutakin kuin maitoa ja pipareita. Seuraavaksi tulee leffansattumaosuus, kun Andrew tapaa lääkärin vastaanotolla Samin (Natalie Portman), jonka kanssa juttu luistaa heti alusta alkaen. Tästäpä alkaakin vähitellenAndrewn paluu “elävien kirjoihin” sumuisesta lääkemaailmasta.
Leffasta siis löytyy lajityypille ominaisesti varsin rikas henkilögalleria, jota edellämainittujen lisäksi maustaa mm. Markin pilveä pössyttelevä äiti. Pääasiassa leffa kuitenkin keskittyy Andrewn ja Samin keskinäiseen kanssakäymiseen, mikä mahdollistaa jälleen kerran myös katsojan keskittymisen heihin. Braff on kieltämättä mainio flegmaattisena Andrewna ja mies saapienillä eleillä rooliinsa hienoa aitouden tuntua. Aina vain niin äärettömän söpö Natalie Portman ei jää yhtään heikommaksi ja tuo raikkaalla olemuksellaan Samin roolissa hienon vastapainon Braffin Andrew’lle. Peter Sarsgaard on hörhökaverin roolissa myös mainio, samoin muutamat muut pienemmissä rooleissa pyörähtävät. Ian Holm on sen sijaan hukattu aivan liian pieneen Andrewn isänrooliin.
Braff osoittaa leffallaan, että miehessä on muuhunkin kuin komediailveilyyn ja miehelle voikin povata lupaavaa tulevaisuutta, ainakin tällaisissa pienimuotoisissa independent-jutuissa. Hyvin sopivat musatansaitsevat myös omat plussansa, samoin kuin lämpöisen pikkukaupunkitunnelman luova yleisfiilis. Tästä ansiot hienolle kuvaukselle. Leffan kokonaistunnelma on vangitsevan mainio alusta loppuun!
Kehut sikseen, löytyyhän leffasta vähän moitittavaakin! Juoni on liian tavanomainen, vaikka pahimmat siirappisuot vältetäänkin. Dialogiosasto onvälillä vähän liikaa sen kuuloista, että tulee “eihän kukaan puhu tällä tavalla” -maku, mutta maku ei kuitenkaan ole niin paha, että se nyt kokonaanleffakokemusta pilaisi. Rikas henkilögalleria kaikkine omituisuuksineen tuo väkisinajatuksen, että eihän jokainen voi olla noin seko, vaikka toisaalta jokaikinen tällä pallolla tallustava onkin taatusti jonkun mielestä omituinen hörhö. Tämäntyylin leffoihin näitä omituisia eksyy usein ehkä pikkaisen liikaa. Loppu on myös pieni pettymys kaikessa sovinnaisuudessaan kaikkine lajityypin kliseineen,mutta toisaalta eipähän katsojille jää ainakaan paha mieli!
Joka tapauksessa Garden State menee allekirjoittaneen listoilla hyvän mielen leffa -osastoon, johon viime vuosien pätkistä kuuluvat mm. Lost in Translation, Station Agent, Sideways, Wonder Boys ja In Good Company. Laadukkaan ja elämänmakuisen draaman ystävillä taattua tavaraa!
nimimerkki: J.O.
