Ollaan samuraiden hallitsemassa Japanissa. Vanha Hidetora Ichimonji (Nakadai) päättää luopua vallasta ja astua syrjään. Päätöksellään hän aikoo estää uusien sotien syttymisen alueellaan. Hän nimittää vanhimman poikansa Taron (Terao) uudeksi ruhtinaaksi. Tämä suututtaa nuorinta poikaa Saburoa (Ryu), joka joutuu maanpakoon suorapuheisuutensa takia. Hidetora muuttaa etäiseen linnakkeeseen, mutta siitä eteenpäin tilanne alkaa vain pahentua. Taro haluaa lisää valtaa ja pokkurointia, jolloin ylpeä isä suuttuu. Sota, joka oli tarkoitus välttää syttyy. Ja siitä eteenpäin ei ole muuta kuin juonittelua, hävitystä ja tuhoa ilman onnellista loppua.
Kurosawan mammuttiprojekti oli valmistuessaan kallein Japanissa tehty elokuva, mikä myös näkyy elokuvan ulkoasussa ja toteutuksessa. Ja se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Kurosawan elokuva nieli suunnattoman määrän rahaa. Laajat maisemat ja feodaaliajan linnakkeet näkyvät selkeästi ja sotajoukot ovat joukkokohtauksissa näyttävästi ja uskottavasti puettuja. Veri on hyvin punaista ja sitä ei säästellä silloin kun sitä lennätetään. Kokonaisuudessaan Ran pieksää näyttävyydessään monen uudemman CGI:llä koristellun spektaakkelin, mikä ei ole ollenkaan helppo tehtävä.
Näyttelijöiden suoritukset ovat hienoa katseltavaa. Kurosawan luottomies Nakadai tekee hulluksi tulevasta Hidetorasta eeppisen ja kirjaimellisesti yhden hulluimmista elokuvahahmoista. Tämän henkilön järkeä ei löydä eikä tunne mistään. Ainoastaan uskollinen narri pysyy koko ajan hulluuteen vajoavan Hidetoran vierellä. Nakadain pääosan lisäksi poikia esittävät näyttelijät ovat myös voimakkaasti esitettyjä.
Kurosawan tyylinä ollut henkilöhahmojen yksinkertaistaminen toimii loistavasti. Katsoja tietää jo ensimmäisestä kohtauksesta, millainen henkilö on kyseessä ja tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä koko ajan katsojan mielessä vaanii tunne vielä huonommasta käänteestä. Erityisesti naiskauneutta tuova Kaede (Harada) on äärimmäisen tehokkaasti ohjattu ja kirjoitettu hahmo. Yhtä häikäilemätön kuin on kauniskin. Ja tämä häikäilemättömyys yltää myös Kaedeen itseensä.
Tarinan sisältöä voi tulkita monella tavalla. Traagisessa ulottuvuudessa Ran on Shakespearelaisen julma ja tilanne pidetään kuitenkin etäisenä taitavalla kuvauksella. Taistelukohtaukset ovat suunnattomia verilöylyjä vailla järjen häivääkään ja kaikkiin ongelmiin ratkaisuksi kelpaa parhaiten murha. Kun maailma muuttuu hulluksi ja koko elämäntyö katoaa savuna ilmaan, hulluus on ainoa vaihtoehto, mikä ei hullussa maailmassa ole ollenkaan huono asia. Säästyy kurjuudelta. Ehkä kaikista julmin ja omalla tavalla kaunein kohtaus on kun uupunut Hidetora kohtaa menneisyydestään kotoisin olevan aaveen, joka suunnattomasta vihastaan huolimatta auttaa vielä kurjemmaksi muuttunutta Hidetoraa musiikilla, joka on suonut hänelle itselleen lohtua. Lopussa katsoja ei näe sankareita, voittoja, hyvityksiä tai kaksintaistelua. Hän on nähnyt juonittelua, petoksia, murhaamista, sotaa, hulluutta ja kaiken rakennetun palamista ilman mahdollisuutta anteeksiantoon. On julmaa esittää viimeisenä elokuvan kuvana viimeisenkin toivonsa menettänyt uhri, jonka kohtalo ei enää kiinnosta ketään.
Nerokkaan taiteilijan luomisvoiman ja ponnistelun huipentuma. Ehkä liian henkilökohtainen ollakseen yhtä loistava kuin aikaisemmat kevythenkiset samuraiseikkailut, mutta silti suurta ja täysin hallittua elokuvataidetta. Kaikki käytetty raha näkyy kankaalla ja tuntuu jokaisessa kuvassa.
nimimerkki: Jurpo
