Ivan Reitman on mainetta ja mammonaa maailmalla kerännyt ohjaaja. Miehen ehkäpä tunnetuin tekele kaameiden Arska-komedioiden rinnalla on Ghostbusters, kulttimainetta ja suuren fanijoukon kerännyt fantasiakomedia.
Tohtorit Venkman (Murray), Stantz (Aykroyd) ja Spengler (Ramis) ovat paranormaaleista asioista kiinnostuneita kaveruksia, jotka perustavat oman haamujen jahtaamiseen erikoistuneen yrityksen. Kankean alun jälkeen Haamujengistä tulee kuuluisa ja homma sujuu kuin rasvattu, kunnes he kohtaavat Dana Barrettin (Weaver), jonka jääkaapissa asustaa koko ihmiskunnalle vaarallinen olento.
Ghostbustersin idea on simppeli, mutta erittäin toimiva ja omaperäinen. Aykroyd-Ramis -kaksikon todellinen osaaminen näkyy niin käsikirjoituksessa kuin näyttelemisessä. Kässärin parissa on selvästi nähty vaivaa ja sille on omistauduttu täysin, mutta hahmoihin olisi voitu panostaa hieman enemmän kuin tarinaan. Erityisesti Ernie Hudsonin hahmo ei vaikuta juoneen juuri mitenkään, eikä sitä käsitellä tarpeeksi elokuvassa, että siitä saataisiin tärkeä ja mieleenpainuva hahmo. Tunnelman luonnissa on onnistuttu harvinaisen hyvin. Ghostbusters on muiden 80-luvun elokuvien tapaan värikäs, mutta samalla myös synkkä. Kun upeaan värimaailman lisätään vielä salaperäinen ja aavemainen musiikki, on yhtälö täydellinen. Välillä onnistutaan myös luomaan hieman erilaisempaa ja kepeämpää tunnelmaa, jolloin kiva dialogi pääsee kukkimaan.
Bill Murray tekee hahmostaan juuri sopivan kyynisen, eikä siitä selvästikään edes yritetä tehdä muunlaista. Kuiva huumori toimii hyvin. Tuskin se toimisi ollenkaan, jollei Bill Murray viljelisi sitä ympäriinsä jatkuvasti. Dan Aykroydin ja Harold Ramisin näyttelytyö on sekin hyvää, ja he onnistuvat tulkitsemaan hahmonsa hyvin ja suurella sydämellä. Haamujengin neljättä jäsentä näyttelevän Ernie Hudsonin hahmo on sopivan rento ja huumorintajuinen. Neljä erilaista hahmoa puhaltavat juuri sopivasti yhteen hiileen ja täydentävät toisiaan, myös näyttelijöiden oikea kaveruus näkyy.
Ghostbusters on siis varsin toimiva komediaelokuva ja ehdottomasti maineensa veroinen elokuva. Ray J. Parkerin tunnusmusiikki kruunaa koko elokuvan ja lopputekstien koittaessa olo on mukava. Kokonaisuudessaan siis varsin piristävä kokemus.
