Ohjaaja Alan Parker on ohjannut tämän hienon, musikkilla lastatun teoksen lisäksi mm. elokuvat Fame (kaikkihan muistavat sen koulun, jossa kaikki tanssivat ja laulavat) ja Madonnan tähdittämän musikaalin Evita, joten miehellä on selvästikin kiinnostusta musiikkiin ja se näkyy tämänkin elokuvan ohjauksessa.
Irlannin Dublinissa elää sekalainen joukkio nuoria (ja ei niin nuoria), jotka harrastavat musiikkia enemmän tai vähemmän tosissaan. Jimmy Rabbitte puolestaan on täysin vakuuttunut siitä, että hänestä tulee Dublinin suurimman (ja ainoan) soul-bändin kuuluisa manageri, jota tullaan haastattelemaan televiosiossa ja kaikissa muissa mahdollisissa medioissa. Miehen mottona on “I’m black and I’m proud”, vaikka naama on valkoinen kuin vehnäjauhoilla päällystetty vaniljajäätelö.
Jimmy laittaa lehteen ilmoituksen, jolla haetaan perustettavaan soul-bändiin jäseniä, ja hakijoiden kirjo on kutakuinkin verrattavissa tikkurilan värikarttaan. Joukosta löytyy kuitenkin sen verran materiaalia että bändi saadaan kasaan. Bändi treenaa ja pääsee keikoillekin esiintymään, kunnes egot nostavat rumia päitään ja yhteisöllisyys alkaa rakoilemaan.
Bändin solistia näyttelevä Andrew Strong omaa mahtavan lauluäänen ja mies onkin julkaissut ihan oikeassa elämässä oman levyn. En tiedä soittavatko “bändin” muut jäsenet oikeasti soittimiaan, mutta musiikki kuulostaa aivan mahtavalta. Koska elokuva on irlantilainen, sen yllä leijuu koko ajan puolikurjan köyhyyden viitta, joka antaa elokuvalle uskottavuutta. Näyttelijät eivät yhtä poikkeusta lukuunottamatta ole mistään tuttuja entuudestaan, mutta kaikki suoriutuvat hienosti. Kokonaisuus on hieno, musiikki on täydellistä eikä mitään puutu. Tässä olisi soul-musiikkiin tutustumattomille hyvä tilaisuus korjata tilanne. Lupaan että jalat väpättävät vielä pitkään elokuvan loppumisen jälkeenkin.
