Enimmäkseen musiikkivideoita, lyhytelokuvia ja hienon Mothman Prophecies -elokuvan ohjannut Mark Pellington pamautti vuonna 1999 trillerin nimeltä Arlington Road, joka sai varsin typerän suomennoksen Kavahda Naapuriasi. Keskinkertaisen kynäniekan Ehren Krugerin käsikirjoittama tarina peilaa onnistuneesti tuohon aikaan vielä tulevaa 9/11-hysteriaa ja antaa erinomaisen kuvauksen terrorismipelon pimeistä puolista ja Arlington Road onkin varsin hyvä lisä hienoon elokuvavuoteen 1999.
Michael Faraday (Bridges) on entinen FBI-agentti, joka on menettänyt vaimonsa ja huolehtii 10-vuotiaasta Grant (Cark) pojastaan ja käy välillä yliopistolla luennoimassa FBI:n protokollaa. Heidän naapuriinsa muuttaa oikein ystävälliseltä vaikuttava Langin perhe, jonka isä Oliver (Robbins) haluaa tutustua Michaeliin ja Grantiin paremmin. Samaan aikaan eri viranomaiset alkavat saada vihiä, että kaupungissa tehtäisiin suuri terroristi-isku lähi-aikoina, mutta missä?
Jo Arlington Roadin avauskohtaus saa katsojan nojaamaan penkissä kunnolla, kun sumuinen kuva alkaa hahmottua ja keskellä tietä tulee vastaan verinen poika ja seuraavassa kuvassa ollaan sairaalaan teho-osastolla. Jo tämä kohtaus kertoo minkälainen vahva tunnelma tarinassa tulee olemaan. Tarina etenee paikoin piinaavan rauhallisesti, joka vain korostaa entisestään hyvää tunnelmaa ja laittaa palikoita yksitellen paikalleen. Suuri mysteeri alkaa hiljalleen avautumaan. Tässä Ehren Gruger onkin tehnyt parastaan, sillä tarinasta ei aavista mitään etukäteen, vaan homma kulkee täysin omalla raiteellaan erinomaiseen loppuun saakka.
Myös tarinan hahmot ovat uskottavia ja jälleen päärooleissa nähdään kaksi ydinperhettä, joiden yhteinen tulevaisuus joutuu vaakalaudalle. Michael on pieni salapoliisi, joka haistaa palaneen käryä jo kaukaa ja kun uudet naapurit alkavat vaikuttaa vähän turhankin ystävällisiltä, niin käryn tuoksua on vieläkin enemmän. Pellington kuvaa pelottavan onnistuneesti tälläistä lähiöseutua, jossa mitään pahaa ei voi tapahtua ja jossa melkein kaikki tuntevat toisensa. Loppua kohden Pellington pistää hommaan hieman lisävauhtia ja mukavasti kaaoshenkistä meininkiä, mutta mielenkiinto pysyy silti hyvin mukana ja omaperäisen loistava loppukohtaus antaa jopa ajattelemisen aihetta, että tämä on tätä nykypäivän propaganda-teoriaa.
Näyttelijät tekevät hyvää työtä rooleissaan. Jeff Bridges ja Tim Robbins pelaavat upeasti yhteen ja heidän välilleen saadaan loistava psykologinen jännite ylle ja kumpikin miehistä sopi rooleihinsa kuin vasta taottu rauta. Joan Cusack Oliverin vaimona ja Hope Davis Jeffin uutena naisystävänä tekevät myös toimivaa roolityötä. Harmi sinänsä kun ohjaaja Mark Pellington ei tämän ja Mothman Prophecies -elokuvien jälkeen ole mitään elokuvaa ohjannut, sillä kyseessä on sellainen heppu, jolle toivoisi enemmän projekteja haasteeksi.
Kokonaisuutena Arlington Road on erinomaisen loistava vainoharhatrilleri terrorismipelosta ja ystävyyssuhteista, joista kulminoitui yksi 90-luvun lopun provosoivimmista jännäreistä.
