Yli kaksi -ja puolisataa elokuvaa urallaan ohjanneen Sam Newfieldin kokoonkyhäämä White Pongo kertoo puolivillaisen tarinan länsimaalaisesta retkikunnasta Afrikan Kongossa. Valkoisten miesten (ja yhden naisen) vakaana aikomuksena on löytää evoluution puuttuva linkki, myyttinen valkoinen gorilla (Pongo?), jonka valtakuntaa syvin viidakko kuulemma on.
Kyseessä on varsin kökkö 40-lukulainen viidakkoseikkailu vailla mitään kovin mieleenjäävää, ellei sellaiseksi lasketa jopa aikakaudelle ja aihepiirillekin epätavallisen avointa rasistista kirjoittamista ja symboliikkaa. Ensimmäinen kolme varttia 70 minuutin leffasta on harmitonta, mutta melko tylsää ja mitäänsanomatonta patsastelua, heikkoa näyttelyä ja epämielenkiintoista dialogia vailla juurikaan gorilla-actionia, valkoista tai muunväristä. Kun viimeisen puolituntisen aikana sitten alkaa tapahtumaan nousee leffan viihdearvo parilla pykälällä ja apinakohtauksissa on jopa ihan ytyä mukana.
Näyttelijöistä esiin kannattaa nostaa vain Hollykylässä mittavan uran sekä päätähtenä, stuntmiehenä että gorillapuvun sisällä tehnyt Ray ”Crash” Corrigan, joka esitti apinan roolia jopa parikymmentä kertaa! Crashin liikehdintä puvussa on luontevan vaivatonta ja eläinmäistä, suorastaan miellyttävää seurattavaa. Moni saattaa aliarvioida tämänkaltaisen osaamisen merkityksen valmiin elokuvan laadun kannalta, turhaan. Voisi jopa sanoa, että omalla tavallaan Crash toimi edelläkävijänä Kane ”Jason Voorhees” Hodderin kaltaisille, fyysisellä näyttelyllään vakuuttaneille kauhuelokuvien erikoismiehille.
Kokonaisuutena Viidakon valkoinen Pongo on huono elokuva ja keskiverto B-viidakkoseikkailu. Jos studiosademetsät ja apinapuvut kuitenkin ovat sinunkin juttusi, suosittelen kyllä filkan katsomista, mutta kannattaa ihan suosiolla hypätä ensimmäisten 45 minuutin yli. Oikeasti, et menetä mitään oleellista juonen kannalta ja pystyt nauttimaan leffan hyvistä osuuksista ilman, että mielenkiintosi harhailee tai fiiliksesi laskee tylsän ja laiskasti organisoidun alkupuoliskon johdosta.
