Toinen maailmansota on ollut monien elokuvantekijöiden ihannoinnin kohteena ja aiheesta on väsätty monenlaisia teoksia. On kuvattu verisiä taisteluja, kammottavaa holokaustia ja jopa Hitlerin viimeisiä päiviä. Ohjaaja Michael Caton-Jones, joka on tunnettu mm. elokuvista Basic Instincts 2 (2006) ja Shooting Dogs (2005), halusi tuoda esille amerikkalaisen pommikoneen Memphis Bellen ja sen huimapäisen miehistön uskomattomalta tuntuvan tarinan. Kovin lyhyeksi jäi Caton-Jonesin ilmalento ja Memphis Belle (1990) epäonnistui niin kassaluukuilla kuin kriitikoiden keskuudessakin. Ehkäpä se johtuu siitä, että ohjaaja Caton-Jones on pamauttanut realistisuuden heittoistuimella taivaan tuuliin ja elokuvan painoarvo on puhtaasti viihdyttävyyden ja kaupallisuuden puolella. Kliseinen tarina ei jaksa nostattaa mielenkiintoa ja heikko näyttelijäkaarti pikemminkin puistattaa kuin yllättää.
On vuosi 1943. Saksan ja USA:n välit ovat kiristyneet äärimmilleen. Amerikkalaiset uskovat sodan olevan pian päätösvaiheessa ja etsivätkin pelotonta miehistöä viimeiseen tehtävään. Saksalainen pommitehdas Berliinissä on muodostumassa uhkaksi, eivätkä amerikkalaiset halua jättää mitään sattuman varaan. Viimeistä lentoaan suunnitteleva pommikone Memphis Belle saa pommituksen vastuulle, mikä on kerrassaan sopiva tilaisuus pönkittää miehistön mainetta. Kuten arvata saattaa, tämä viimeinen lento ei suju ihan ongelmitta eivätkä ilmakuopat ja turbulenssi muodostu miehistön ainoaksi ongelmaksi.
Ohjaaja Caton-Jones jätti turhat historianlässytykset väliin ja loi sankarillisuutta liiakseen korostavan henkilökuvan amerikkalaisista patrioottilentäjistä. Elokuva alkaakin kohtauksella, joissa värikkään miehistön persoonallisista henkilöistä paljastetaan muutamia avainseikkoja. Vaikka koko elokuva käsittelee pääosin miehistön tunteita, menneisyyttä ja luonteita, jäävät henkilöt silti pinnallisiksi eikä katsoja pysty luomaan kontaktia heihin. Mitätön käsikirjoitus sisältää simppeleitä kuvakulmavalintoja, pitkiä ottoja ja tavanomaista dialogia, joka ei paskanjauhannan lisäksi sisällä oikeastaan ollenkaan asiaa. Sankarillisuutta ja uhrautumista korostetaan niin paljon, että katsojalle tulee päivänselväksi amerikkalaisten kunniallinen isänmaallisuus.
Monet elokuvan näyttelijöistä ovat vielä nuoria, siloposkisia poikasia jotka hakevat vielä urallensa alkupotkuja. Kubrickin Full Metal Jacketista tuttu Matthew Modine esittää Memphis Bellen tuimailmeistä ja huumorintajutonta kapteenia melko eleettömästi ja yksinkertaisesti. O.C-sarjasta tuttu Tate Donovan on ylimielinen perämies, joka lähtee vaaralliseen tehtävään mukaan pelkän mammonan ja maineen takia. Donovan mielistelee, virnistelee ja paistattelee teennäisen ärsyttävästi, mikä taitaa olla miehen singeerattu tavaramerkki. Muista näyttelijöistä mm. kovaa koville oleva mustanaamio Billy Zane sai ensiperformanssinsa valkokankaalla, miehen esittäessä koneen pommimiestä, jonka hartiolle on sysätty suuri vastuu operaation onnistumisesta. Loput miehistöstä ovatkin sitten virnisteleviä punapäitä, joihin ei viitsitä edes syventyä ja jotka jäävät totaalisen pinnallisiksi. Miehet suosivat vaaleaverikköjä, ehkäpä myös ohjaaja Caton-Jones.
Kokonaisuutena Memphis Belle on hahmopainotteinen teos, joka korostaa vahvasti alleviivaten tähtilippua ja patrioottimaisuutta, eikä loppujen lopuksi saa mitään aikaiseksi. Laihaksi jäävä henkilökuvatarina yltyy lopussa kliseiseen loppukliimaksiin, joka naurattaa töksöillä juonenkäänteillään ja yleisellä kökköydellään. Huonot näyttelijäsuoritukset, mitätön dialogi ja ylipirteä asenne tekevät elokuvasta helposti unohdettavan kertakatselupätkän.
