Olin muutama vuosi sitten suuri Manic Street Preachers-fani ja se oli ainoa yhtye, jota fanaattisesti rakastin. Sitten kypsyin ja opin, että ei se olekaan niin hieno bändi, vaikka hyvää musiikkia on tehnytkin. Nyt kaikkien aikojen paras bändi on The Smiths, mutta Mänkkäreiden aina yhtä relevanttiin tuotantoon on kiva palata. Fanituskauteni huipulla ostin tämän DVD:n, joka on varmasti hemmotellut monia Manics-faneja. Kyseessä on bändin viimeinen keikka 1990-luvulla ja ensimmäinen 2000-luvulla. Vuosituhat vaihtuu kesken keikan ja sitä säestää hyvä musiikki. Paikkana on Walesin pääkaupunki Cardiff ja yleisöä on 57 000.
Mielipiteeni yhtyeestä: Manic Street Preachers oli todella kiinnostava bändi, kun siinä oli mukana anoreksiasta, alkoholiongelmasta, huumeongelmasta sekä mielenterveysongelmista kärsinyt erikoinen ja älykäs Richey James Edwards (käytti nimeä Richey James), joka ei ikinä oppinut soittamaan kitaraa, vaan keskittyi enemmän meikkaamiseen sekä maanisten, ultrapessimistisien lyriikoidensa väsäämiseen. Hän kirjoitti muun muassa anoreksiasta, masennuksesta, politiikasta, sarjamurhaajista sekä kansanmurhista. Vuosi 1994 oli myrskyisä. Silloin Richey passitettiin mielenterveyssairaalaan ja kun hän palasi, asiat näyttivät jo hyviltä ja hän sanoi olevansa onnellinen. Mutta pian tapahtui ihmeellinen juttu. Rock-historiassa on tavattu vain yksi katoamistapaus, missä bändin jäsen on kadonnut jäljettömiin. Richey Edwards katosi helmikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1995 ennen yhtyeen USA:n kiertuetta ja hänen autonsa löydettiin kuuluisan itsemurhapaikan läheltä. Yhtyeen henki oli kadonnut ja tästä lähtien basisti Nicky Wire sanoitti kaikki biisit. Seuraavat kaksi levyä tekivät Manicseistä kiitetyn ja suositun yhtyeen. Nyt heidän musiikki kuulostaa silotellummalta ja yhtye ei ole enää niin kiinnostava.
Yhtye esittää yhteensä 22 biisiä, joista monet ovat hyviä, mutta joukkoon mahtuu myös tylsiä kappaleita. Setin helmiä ovat muun muassa Motown Junk, Can’t Take My Eyes Off You, You Love Us sekä Kevin Carter (kertoo itsemurhaan päätyneestä syyllisyyden riivaamasta Pulitzer-palkitusta valokuvaajasta, joka kuvasi nälkään kuolevaa lasta, jonka kuolemaa korppikotka odotti). Kaikkein hienoin biisi on mielestäni Motorcycle Emptiness, komeasti sanoitettu melankolinen mestariteos, joka ei toimi täydellisesti Generation Terrorists-levyllä, sillä sen äänimaailma on heikko, mutta on livenä paljon parempi, kuten monet muutkin biisit yleensä.
Kokonaisuutena tämä on ihan hyvä paketti, jota etenkin hiukan lihavan laulaja/kitaristi James Dean Bradfieldin sekä mekkoon sonnustautuneen, naisellisen basistin Nicky Wiren lavaolemus parantaa. Suurina annoksina Manicsiä ei kestä, vaan se alkaa ärsyttämään, etenkin kun toista kitaristia ei ole ja vain Bradfield on vastuussa kitarapuolesta. Musiikillisesti tämä on helppo virhe, sillä laulut kuulostaisivat loistavilta kahden kitaran voimin. Tämän pienen seikan vuoksi vain muutama biiseistä saavuttaa loistavuuden. Kuitenkin Manic Street Preachers on taitava ja älykäs bändi, jonka laulut eivät ole huono vaihtoehto jos niiden parissa haluaa viettää vuosituhannen vaihtumista.
nimimerkki: Nelisilmä
