Historia tietää varmuudella kertoa, kuinka Napoleonin hyökättyä nykyisen Saksan liittotasavallan alueella sijainneeseen löyhään ruhtinaskuntien tilkkutäkkiin, pikkuinen kaupunki nimeltä Kolberg jäi Preussin armeijan vetäytyessä täysin turvattomaksi ja vihollisen armoille. Kaupungin väestö kuitenkin piti sankarillisesti puoliaan, kunnes germaanisen kansanosan sitkeydestä ja taistelutahdosta vaikuttunut vihollinen lopulta laski aseensa ja marssi muualle. Oikeasti Napoleon oli jo ehtinyt solmia rauhansopimuksen ja komentamaan joukkonsa liikekannalle tarpeettomaksi käyneen kohteen luota, mutta myytti Kolbergin sankaruudesta eli omaa elämäänsä kansallisuusaatteen voimalla vielä pitkälle satakunta vuotta tapahtumien jälkeenkin.
Kun natsi-Saksan sotilaallinen erityisoperaatio Neuvostoliitossa myöhemmin alkoi osoittaa nikottelun merkkejä, suunnitteli propagandaministeri Joseph Goebbels mielessään kokonaisen suuren sotaisan mestariteoksen tuottamista kansan inspiroimiseksi mukaan taisteluun liittoutuneiden pimeitä voimia vastaan. Lähdemateriaalikseen Goebbels valitsi (juutalaisen) Nobel-voittaja Paul Heysen Kolbergin legendan pohjalta kirjoittaman sentimentaalis-kansallishenkisen näytelmän. Pyyhittyään ensin alkuperäisen kirjailijan tekijätiedoista tämä alkoikin koota tuotantoryhmäänsä kokonaista joukkoa aikansa saksalaisen elokuvan harvaa kermaa, alkaen maan johtaviin ohjaajiin lukeutuneesta Veit Harlanista, Friz Langin varhaisista äänielokuvista tutusta Otto Wernickestä, mykkävuosien supertähti Paul Wegeneristä…
Tuotantoon Kolberg pääsi vasta vuosien esivalmistelun jälkeen, jolloin sota oli jo käytännössä hävitty, kuvausolosuhteet olivat pommitusten vuoksi enimmäkseen kaoottisia ja metamfetamiinin voimalla Kotkanpesästä määräyksiä jakeleva harhainen Hitlerkin iskenyt silmänsä Goebbelsin suurtuotantoon. Viimeistään tässä vaiheessa luovuttiin Kolbergin kohdalla jo konkreettisen elokuvataiteen leimastakin – Hitler ja Goebbels näkivät kirotussa mestariteoksessaan suoranaisen ihmeen sodan voittamiseksi. Harlanilla tai kenelläkään muulla kuvausryhmän jäsenellä ei enää ollut juurikaan sananvaltaa Kolbergin toteutuksen suhteen: mestariteostaan neuroottisella pakkomielteisyydellä kaitseva Goebbels lisäsi ja leikkeli lempilapseensa kohtauksia miten halusi, määräsi väitetysti joukkokohtauksiin divisioonakaupalla sotilaita ja kuljetutti kuvauspaikalle 30 junavaunullista suolaa suunnittelemiaan talvikohtauksia varten – jotka tämä lopulta leikkautti monen miljoonia maksaneen joukkokohtauksen tavoin valmiista elokuvasta. Kolbergin tuotantoprosessia onkin kuvailtu oikeaksi hulluuden riemuvoitoksi.
Valmiin elokuvan sisällössä ei olekaan sitten kertomista: ranskalaiset piirittävät Kolbergia, kaupunki kestää ja ranskalaiset lähtevät tiehensä. Goebbelsin ohjaksissa muotoutunutta tyyliä voisi luonnehtia löyhäksi kaiuksi 1920-luvun ekspressionistisen elokuvan vuosilta: tällä kertaa myyttiin perustuva valheellinen tarina on myös kuvattu luonnottoman virheettömissä lavasteissa kankean teatraalisin elkein ja yksipuolinen propagandan pauhu torvesta töötöttäen. Tiettävästi Heysen alkuperäisteksti olikin filmatisointia huomattavasti moniulotteisempi ja sisälsi jopa pasifistista sanomaa sodasta inhimillisenä tragediana. Goebbelsin nukkekotia muistuttavasta suurteoksesta moiset turhan realistiset nyanssit on suosiolla jätetty huomiotta; kaikesta uhosta, tuhosta ja muutamasta näyttävästä joukkokohtauksesta huolimatta yksikään tarinan keskeisistä hahmoista ei taida koko elokuvan aikana edes loukkaantua saati sitten kuolla.
Mistään erityisen menestyksekkäästä vastaanotosta Kolbergin kohdalla ei ainakaan voida puhua. Goebbelsin suurteos valmistui vasta aivan sodan viimeisinä aikoina, jolloin sitä ehdittiinkin näyttämään vain muutamille divisioonille ennen korttitalon romahtamista, oikean Kolbergin kaupungin joutumista vihollisen käsiin sekä suurteoksen tuotannosta vastanneiden johtavien natsien suorittamaa itsemurhaa. Berliinin kukistuessa Kolberg saattoi vielä pyöriä muutamissa yhä toimivissa elokuvateattereissa ennen lopullista katoamistaan ohjelmistosta. Käytännössä Hitlerin ja Goebbelsin ”ihmeen” pääsi tuoreeltaan näkemään ehkä jokunen sata sotilasta ja muutama siviiliä päälle. Nykyisin lähinnä tuotantohistoriallaan kiehtova Kolberg lieneekin useimmille enemmän esoteerinen tutkimuskohde ja historiallinen kuriositeetti kuin mitenkään erityisen vakavasti otettavaa elokuvataidetta.
