Yleisradion Televisioteatterin 1980-luvun lopun Poliisijuttu tuntuu unohtuneen suurelta osin aikakautensa sivuille: ainakaan kovin aktiivista keskustelua tai muistelua sarjan ympäriltä ei löydy, ja muutoinkin tiedot sarjan ympäriltä ovat kiven alla. Vaikka moni omaperäisempi draamatuotanto lienee jäänyt paremmin aikalaiskatsojiensa mieliin, niin vajaa 30 vuotta myöhemmästä vinkkelistä Poliisijuttu tarjoaa kuitenkin oikein sujuvaa rikosviihdettä viiden jakson verran. Mitään hirveän mullistavaa ja rajoja rikkovaa annettavaa poliisisarjojen tai -filmien yleislinjaan sarjalta ei kuitenkaan kannata odottaa.
Rikostarinoiden ystäville Poliisijuttu on siinä mielessä armollinen, että jokaisen jakson pääosassa on rikos sekä sen selvittely. Tapahtumat sijoittuvat joko poliisiasemalle tai rikosten tapahtumapaikoille, jolloin poliisien vapaa-ajan ihmissuhteita ei vatvota kuin korkeintaan työpaikkakeskustelun tasolla. Murhat ovat tämänkin sarjan pääasiallisia tutkimuskohteita, mutta motiivit ja taustatarinat kattavat monipuolisesti aikakautensa suomalaiset yhteiskuntaluokat.
Poliisijutun perusvire on jollain tapaa jännitteinen, ja esimerkiksi päähahmoksi kohoava Harry Backman ei kovin helpolla kerää katsojan sympatioita puolelleen. Pienen ihmisen puolella oloa Backmanista kyllä löytyy, mutta tiettyjä henkilöitä kohtaan hänen kielenkäyttöään tai tutkimusmenetelmiään on maallikkokatsojankin vaikea hyväksyä kokonaisuudessaan. Myös piittaamattomuus yleisistä pelisäännöistä sekä kollegoille huutaminen piirtävät Backmanista kuvan miehenä, jollaisen kanssa työskentely voisi olla hyvin vaikeaa. Niinpä sarjan inhimillisimmäksi hahmoksi kohoaa lopulta Backmanin vastinkappale, työsuojeluvaltuutettuna toimiva etsivä Tyrkkö (vaikka hänenkin liika virkaintoisuus ainakin ensimmäisessä jaksossa pistää osittain silmään). Jatkuvasti yhteisissä tiloissa käryävät tupakat saavat nykykatsojan huokaamaan helpotuksesta, että ainakin jokin asia on nykyaikana paremmin kuin ennen.
Poliisijutun visuaalinen anti on 1980-lukulaisen studioestetiikan mukaista: tapahtumien rajaus pelkkään studioympäristöön antaa sarjan tunnelmalle oman sopivan kolkon leimansa. Tiettyä kunnianhimoisempaa otetta on kohtauksissa, joissa komisario Backman kuvittelee itsensä rikosten tapahtumapaikoille tarkkaillen tapahtumia siten, kuin ne hänen näkemyksiensä mukaan ovat edenneet. Myös viidennen jakson teatraalisesti esitetyt spekulaatiot murhaillan kulusta pistävät oudolla tavalla silmään, eivätkä jälkimmäiset jaksot sarjan muuhun yleisilmeeseen oikein kunnolla sovi.
Näyttelijöistä Paavo Pentikäinen tekee sarjan muistettavinta työtä komisario Backmanina. Backman taustoja ei juurikaan avata sarjan edetessä: jokin sairaus häntä tuntuu vaivaavan, mutta lopullisia vastauksia käsikirjoitus ei tarjoa. Myös sarjan loppukuva, raivoava Backman heittämässä toimistossaan shakkilautaa ilmaan, jättää katsojan sarjan loputtua vaille vastauksia. Vaikka Backman onkin hahmona melko luotaantyöntävä, jää hän kuitenkin Paavo Pentikäisen tulkitsemana kummittelemaan mieleen yhtenä kotimaisen rikosdraaman omaperäisimmistä hahmoista.
