Ei ollut kovin yllättävää, että seitsemän Oscar-ehdokkuutta läpimurrollaan (Shawshank Redemption) kerännyt Frank Darabont iski kultasuoneen myös seuraajaleffallaan. Vihreä maili –nimeä totteleva vankiladraama oli laadukkaan leffavuoden 1999 kärkipaloja. Yllättävämpi taustatekijä sen sijaan on Stephen Kingin kirja, johon homma pohjautuu.
Vaikka King oli kirjaillut myös Shawshank Redemptionin, niin on muistettava, että melkeinpä yhdeksän kertaa kymmenestä King on se hemmo, joka itkee vuosikaudet kirjojensa adaptaatioiden surkeudelle. Ja monesti ihan aiheesta.
Tällä kertaa valitukseen ei ole aihetta: Darabont onnistuu kuusiosaista Kuoleman käytävä -teosta myötäilevässä tulkinnassaan. Mitään oleellista ei puutu, ja tunnelmallisimmat hetket on vangittu kankaalle. Lieköhän Darabontille ollut apua siitä, että jo vuonna 1983 hän ohjasi Kingiä lyhytelokuvan verran? Joka tapauksessa homma rullaa upeasti. Castingissa mukana on niin Tom “symppisroolien erikoismies” Hanks kuin uransa parhaan roolin vääntävä David Morse. Yllärikorttina toimii parimetrinen “kaappi” nimeltä Michael Clarke Duncan. Duncan nousi Armageddonin kokoisesta ulosteläjästä Bruce Willisin suosituksella suoraan potentiaaliseksi Oscar-voittajaksi.
Vartija Paul Edgecomb on tarinan pääjehu, ja Hanks näyttelee osan niin vakavasti ja tunteikkaasti kuin osaa. “Ossia” suoritus ei poikinut Philadelphiasta ja Forrest Gumpista kerättyjen pystien seuraksi (joskaan koko leffa ei lopulta yltänyt yhteenkään Oscariin). Hanksin tukena on pari oivaa tukipilaria, nimittäin harmaahapsinen Brutus Howell (Morse) ja varsinainen ureapää Percy Wetmore (Hutchison). Wetmoren hahmossa on vihaa herättäviä piirteitä parinkin leffapahiksen verran: kuulostaako sukulaissuhteilla mukana roikkuva, huolimaton, nynny itkupilli loistavalta vartijalta?
Vuosi on 1935 (originaalikirjassa muuten 1932, toisaalta kerrontavuosikin poikkeaa kolmella vuodella) ja tapahtumapaikkana on Vihreäksi mailiksi kutsuttava kuolemanselli. Limetinväriset lattiat loistavat ja vanha Sätky, viimeiset tuomiot langettava sähkötuoli, odottaa nurkassa kylmästi virnuillen. On sanomattakin selvää, että ilmapiiri laitoksessa ei ole kaikkein leppoisin tai tavanomaisin. Silti rennoimmat pystyvät lyömään leikiksi vielä kuoleman porteillakin.
Sävyltään tumman draaman kevennyksenä toimii vankien ystävä, pieni harmaa hiiri herra Jingles aka Kulkunen (laji taitaa olla Mus Musculus). Vihreiden lattioiden halki viilettävä hiiri tuntuu olevan osalle kuolemaa odottavista se viimeinen ystävä, jolle maallista taakkaa voi purkaa. Ja katsojalle pieni hiirulainen on todella kiehtova osa tarinaa, olettaen toki, että hiirifobia ei suuremmin vaivaa.
Michael Clarke Duncanin esittämän lempeän ja lapsekkaan jätin kohtalo on tarinan päätapahtuma, mutta hiirenkesyttäjäksi alkava Del ja muutkin vangit saavat osansa kakusta. Kakusta, josta ainoa poispääsy on kuolema.
Filkan kirkkaat värit hieman pehmentävät yleisotetta, vaan tummana se silti pysyy. Ja juuri Coffey-jätti ihmekosketuksineen tuo leffaan sen Stephen King –tarinan fantasiaosan. Pienen erikoismaininnan ansaitsee Chuck Barristakin näytellyt Sam Rockwell porukan hulluimpana tapauksena. Rockwellin hullut ilmeet ja replat painuvat historian kirjoihin – ja katsojien mieliin.
Lähes 60-vuotias Kauhun kuningas saa siis katsoa tyytyväisenä Vihreää mailia. Samoja positiivisia aatoksia saa ajatella myös yleisö, jota hemmotellaan hetkittäin suurestikin. Ihmeet synkässä kalterien peittämässä maailmassa voivat olla kauniita. Koskettavia ja jopa surullisia fiilarreita luovia. Lopun traagisuutta ei poista mikään. Ei Thomas Newtonin taustalla vaaniva kaunis score tai kestoon nähden tiivis kerronta, sillä “Jokainen on elämälle kuoleman velkaa”. Tämä kylmän suihkun lailla iskevä tragedia on taas sitä puhuttelevaa “kaunista rumuutta”. Katsokaa, hämmästykää, tuntekaa Vihreän mailin voima. Kolme tuntia hujahtaa kuin se 1609 metrin matka, jota mailiksi kutsutaan.
