Disneyn ostettua LucasFilmin vuonna 2012 monet olivat melko skeptisiä mutta myös uteliaita mihin suuntaan Star Warsia ollaan viemässä. The Force Awakensia kritisoitiin liiallisesta nostalgian avulla ratsastamisesta ja myös lähes kokonaan New Hopen tarinarakenteen uudelleenkierrättämisestä. Jotkut taas olettivat sen olevan erinomainen sekoitus uutta ja vanhaa, joka nostaa jälleen sarjan rimaa kyseenalaisen esiosa-trilogian jälkeen. The Last Jedi on erilainen Star Wars elokuva, mutta samalla helposti tunnistettavissa Disneyn liukuhihnatuotteeksi.
Valmistauduin elokuvaan katsomalla The Force Awakensin edellisenä iltana. Siinä missä J.J Abramsin ohjaama edellinen osa petasi mielenkiintoisia henkilötarinoita jatkoa ajatellen, sivuuttaa episodi 8 lähes jokaisen näistä tavalla joka tekee monet tärkeistä tapahtumista TFA:n kohdalla lähes täysin turhiksi. Aivan kuin ohjaaja Rian Johnson halusi käsikirjoittaa ja ohjata kokonaan oman tarinansa katsomatta edes ensimmäistä osaa tiiminsä kanssa. Käsikirjoitus pursuaa käänteitä käänteen perään jopa hengästyttävän paljon, mutta tästäkin huolimatta elokuva päättyy melko yllätyksettömään asetelmaan.
Mark Hamill on vanha, ideologiansa hylännyt väsynyt jedimestari, joka nauttii ravinteikasta juomaa suoraan avaruuslehmän utareesta lypsettynä. Chewbaccan vähäinen ruutuaika käytetään pienten kirkuvien pingviiniotusten kanssa pelleilemiseen. Oscar Isaacin esittämä pilotti Poe Dameron vitsailee jopa Ritarikunnan kenraalin kustannuksella ennen vastarinnan hyökkäystä ja tämä tuhoaa käytännössä saman tien uskottavuuden pahiksilta. Huumoria siis löytyy. Sitä heitetään suoraan katsojan eteen. Alkuperäistrilogia sisälsi myös monia keventäviä hetkiä, mutta ero on vain siinä että huumori kumpusi näyttelijöiden karismasta ja oikein ajoitetuista hölmöistä hetkistä. Vitsien heitto ja kevytmielinen kerronta ei ole tässä yhtä hienovaraista kuin TFA:n kohdalla ja vielä vähemmän verrattuna ensimmäisiin osiin. Onnistuneitakin hetkiä oli mutta ei tarpeeksi. Hyvin rakennettu tunnelma rikotaan monessa kohtaa harmillisesti väkisin tungetun komiikan vuoksi. Lapsille suunnattua huumoria siis, josta Disney on tottakai tunnettu.
“Let the past die” lienee elokuvan pääteema jota kailotetaan pariinkin kertaan. Kyllä, elokuva esittelee myös uusia voiman käyttötapoja, joista kuuluisin lienee jo Leian Mary Poppins tyylinen leijuminen avaruudessa. Luke myös käyttää voimaa tavalla jota hänen ei olla ennen nähty käyttävän ja joka varmasti herättää kysymyksiä jälkeenpäin. Elokuva onnistuukin ydinsanomassaan tulkinnanvaraisesti, eikä pelkästään kierrätä vanhoja tuttuja elementtejä. Adam Driverin esittämä Kylo Ren kasvaa eniten tarinan aikana ja hän onkin kirkkaasti mielenkiintoisin hahmo. Padawan Rey sekä Luke Skywalker löytävät myös itsensä haastavien kysymysten ääreltä samoin kuin Poe Dameron, joka tuntuu melkeinpä uudelta persoonalta.
Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on erinomainen vaikka örrimöykyt ovatkin jo korvattu CGI:llä. Laadukkaan kuvauksen ja varsinkin John Williamsin säveltämän musiikin ansiosta on klassinen Star Wars fiilis jokseenkin läsnä muistuttamassa ettei kyseessä olekaan Marvelin supersankarirymistely. Jokainen kuvattu frame on todellista silmäkarkkia, poislukien kasinosekoilussa tapahtuva loppupakeneminen.
Kyseessä on pitkä leffa. Kerronnallisesti The Last Jedin suurin heikkous piilee tarinan keskivaiheilla jolloin käsikirjoituksessa tapahtuu aivan käsittämättömiä asioita ja samalla juonikuljetuksessa lyödään kunnolla käsijarrua päälle. Meno kuitenkin palautuu positiivisen puolelle loppua lähestyttäessä. Uusista hahmoista Rose jää harmittavan ohueksi, eikä John Boyegan kääntynyt iskusotilas Finn ole enää merkittävä osa tarinaa. Elokuva esittelee liikaa kertakäyttöisiä hahmoja. Viittauksia Imperiumin Vastaiskuun löytyy niin Benicio Del Toron tulkitsemasta hämärästä DJ hahmosta kuin lopputaistelustakin, joka käydään suolaan verhotulla Hoth planeetalla. Hylätyn kapinallistukikohdan edustalla. Tottakai myös Ritarikunnan uusien AT-AT kävelijöiden saattelemana. Tavassa kuvata ja kertoa taisteluita näkyy kuitenkin ohjaajan halu näyttää jotain uutta, mikä saa elokuvan tuntumaan jokseenkin tuoreelta.
Tarinan uudet päähahmot tuntuvat kaikkein objektiivisimmastakin näkökulmasta katsottuna liian voimakkailta liian aikaisessa vaiheessa; varsinkin Daisy Ridleyn Rey josta ei nyt kahden osankaan jälkeen tunnu löytyvän virheen virhettäkään. Ottaen kaiken lisäksi huomioon historian hahmon takana, joka nyt paljastettiin. The Last Jedistä löytyy viihdyttävät hetkensä, mutta kärsii samalla epätasaisesta kerronnasta, epäloogisuuksista edellisiin osiin nähden sekä keinotekoisen komiikan läsnäolosta. Tämän elokuvan jälkeen uudesta trilogiasta on viimeistään tullut perinteinen Disneyn prinsessatarina. Potentiaalia olisi ollut sekoittaa hahmojen kohtaloita entisestään ja esittää jotain oikeasti säväyttävää pitkään aikaan, mutta lopussa hyvä on hyvä ja paha on paha ehkäpä selvemmin kuin koskaan aikaisemmin.
