Jaapajaa. Teinikomedia. Hyväksi vieläpä kehuttu. Epäilenpä. Toisaalta pääosassa näyttäisi esiintyvän kovassa nosteessa oleva Emma Stone, joka ainakin näkemässäni elokuvassa ”Hölmö hullu rakkaus” oli suorastaan ilmiömäinen ja varasti show’n jokaisessa kohtauksessaan. Ja löytyyhän tästä myös aina loistava Stanley Tucci. Olisiko edessä siis 92 minuuttia täyttä viihdettä vaiko pelkkää kärsimyksen näkkileipää kera kehnojen vitsien?
Olive Penderghast (Emma Stone) on tavallinen lukiolainen ja kiusallisen tietoinen siitä. Kiltti, ahkera, hyvämaineinen ja täysin huomaamaton vastakkaisen sukupuolen silmissä. Viimeksimainittu seikka muuttuu, kun Olive valehtelee parhaalle ystävälleen Rhiannonille (Aly Michalka) harrastaneensa seksiä pojan kanssa. Huhu saa kirjaimellisesti siivet ja pian Olive huomaakin olevansa koko koulun huomion keskipiste. Kun sitten homoseksuaali Brandon (Dan Byrd) pyytää tyttöä sänkyyn kanssaan todistaakseen muille olevansa umpihetero, totuus selkenee tälle äkkiarvaamatta. He sopivat kuitenkin väittävänsä muille harrastaneensa seksiä ja näin Brandon saa rauhan kiusaajiltaan. Olive huomaa kyseisellä järjestelyllä olevan kysyntää eikä kulu aikaakaan kun poikia on jonoksi asti hänen luonaan pyytämässä tekaistuja seksikokemuksia omien egojensa kohottamikseksi.
Jossain määrin omaperäisestä alkuasetelmasta on saatu aikaan mukiinmenevä elokuva, jonka laihahkon perusrungon ympärillä on kiitettävästi tuoretta lihaa. Leffan parasta antia ovat mielestäni näyttelijäsuoritukset, joista yleisesti ottaen sanoisin, että on jo saavutus ettei hahmoja ole, luojan kiitos, kirjoitettu aivan niiksi kaikkein kliseisimmiksi teinikomedioiden roolityypeiksi. Ainakin allekirjoitaneen mielestäni esimerkiksi himouskovainen Marianne (Amanda Bynes) on erinomaisen onnistuneesti kirjoitettu sekä mielenkiintoinen hahmo. Tässä mielessä tekijät ovat tehneet hyvää työtä suhteessa moniin muihin lajitovereihinsa kuten umpisurkeaan Dude, Where’s My Cariin? tai äärimmäisen epähauskaan Man of the House – kaikkien aikojen kyttäyskeikkaan.
Emma Stone ei pettänyt tälläkään kertaa vaan päinvastoin vetää pisteet kirkkaasti kotiin. Nuoresta iästään huolimatta hänellä riittää karismaa päärooliin, mikä on suhteellisen harvinaista elokuvauran alkuvaiheissa. Muusta kaartista erityisesti Oliven vanhempia näyttelevät Patricia Clarkson ja Stanley Tucci jäivät positiivisesti mieleen. Myös päähenkilön lempiopettajaa esittävä Thomas Haden Church onnistui vähäisestä ruutuajastaan huolimatta miellyttämään tätä katsojaa. Frendeistä pinnalle noussut Lisa Kudrow sen sijaan oli pienoinen pettymys kevyellä ylinäyttelyllään lukion opinto-ohjaajan roolissa. Nuorempi kaarti suorittaa roolinsa varsin kelvollisesti, mutta on enemmän käsikirjoituksen varassa, ja jokunen nousee sen avulla parrasvaloihin. Saavutus kuitenkin jo sekin, etteivät he ole väkisin väännetyn tuntuisia.
Tästä pääsemmenkin sujuvalla aasinsillalla käsittelelemään pätkän pahimpia ongelmia, nimittäin uskottavuuskysymyksiä. Ensinnäkin kuinka on mahdollista, että valheelliset juorut leviävät jokaisen korviin yhdessä päivässä, mutta totuus Oliven ja “poikaystävien” sopimuksista pysyy yhtä salassa kuin ne makaisivat maailman turvallisimman pankkiholvin perimmäisessä lokerossa. Toisekseen edes päähenkilön vanhemmat eivät saa tietää asiasta mitään ennen leffan loppupuolta. Juonen kannalta molemmat ratkaisut ovat oleellisia, mutta silti kyseiset valinnat syövät elokuvan uskottavuutta. Pientä viilaamista olisi ollut myös Easy A:n rytmityksessä, sillä välillä kohtaukset seuraavat toisiaan hieman epärelevantin tuntuisesti ja juonen liikkumisnopeuskin vaihteli toisinaan liian paljon. Ainakin osan näistä ongelmista voinee laittaa ohjaaja Will Gluckin (Annetaan palaa!) kokemattomuuden piikkiin.
Koska kyseessä on komedia, myös vitsien toimivuus on tärkeää. Se puoli toimii elokuvassa mukavasti – erityiskiitos siitä, että pahimmat härskiydet kierretään, jolloin huumoria löytyy runsaasti myös tilannekomiikan puolelta, ei niinkään navan alta. Leffa osaa myöskin hyödyntää joitakin teinikomedioiden kliseitä hyväkseen aina perusasetelmasta Oliven oman romanssin etenemiseen. Tässäkin kohtaa täytyy kiittää tekijöitä siitä etteivät he ole keskittyneet siihen liikaa. Sen sijaan he ovat keskittäneet fokuksensa enemmän Oliven yhä sotkuisemmaksi käyvän sosiaalisen tilanteen kuvaamiseen. Loppuratkaisu oli mielestäni jonkin verran kehno kaikessa ennalta-arvattavuudessaan ja sokerihuuruisuudessaan. Taputukset annan kuitenkin tyylikkäästä lopputekstijaksosta.
Puolitoista tuntia hurahti nopeasti, mutta jälkimaku oli pyöreähkön kirpeä ellei suorastaan jopa karvaan pettynyt. Kuultuani pätkästä varovaisia kehuja uskalsin odottaa vähän enemmän kuin mitä lopulta sain. Yhteenvetona siis näyttelijänsuoritukset toimivat, huumori nauratti, rytmitys ja juonen kuljetus olisivat voineet olla hiotumpia. Easy A menee moitteista huolimatta suositeltavien elokuvien joukkoon. Viihdyttävä pakkaus, mutta ei elämää suurempi kokemus.
