Mikä mullisti TV-komedian? Vastaus kaikessa tylsyydessä on viisi korkeasti koulutettua brittiä joista yksi (se kaikista arvokkaimman oloinen) oli homo ja yksi amerikkalainen. Kahdella ryhmän jäsenellä on sama etunimi. Kyseessä on siis lentävä sirkus joka kuuluu Monty Pythonille.
Surrealistinen, irvokas ja sulavasti virtaava komedia on Monty Pythonin tavaramerkki ja jo ensimmäisessä episodissa on klassikkosketsi maailman tappavimman vitsin olemuksesta. Nauraa saa siis jo heti alkuun ja siitä eteenpäin Monty Python etenee silkalla huumorilla. John Cleesen pitkänhuiskea, ylevä olemus muodostaa hykerryttävän vastakohdan maanläheiselle Michael Palinille ja Eric Idlen verbaaliset vääntelyt toimivat surrealismin tyylimuunnoksena. Terry Jonesin olemus peribrittiläisen tyynenä on komedian vakaa tukipilari ja arvokkaan oloinen Graham Chapman hyödyntää olemustaan tehokkaasti erilaisina auktoriteettihahmoina. Terry Gilliam tekee animaatioita, joskin välissä esiintyy ritari jolla on kumikana. Nimettyjä hahmoja ei ole, mutta tietyt Python-komedialle tyypilliset arkkityypit tekevät ensiesiintymisensä ensimmäisellä kaudella. Vinkuääniset naishahmot kommentoivat kaikkea mahdollista ja Carol Cleveland toimittaa joskus tarvittavaa naiskauneutta.
Ensimmäisellä kaudella Python-tiimi ei ole vielä päässyt täyteen vauhtiinsa, sillä sketsien ja animaatioiden rakenne on vielä vahvasti toisiaan seuraava. Klassikkosketsejä em. maailman tappavimman vitsin lisäksi on hykerryttävä Hilterin vaalikampanja ja vuoden yläluokan ääliön valintakilpailu missä koko Python-kvintetti (Terry Gilliam vaikuttaa taustalla) pääsee revittelemään silkkaa surrealistista slapstickiä ja kuollut papukaija on aina yhtä hykerryttävä kuvaus kuolleen synonyymeistä. Huvittavuuden lisäksi Python-sketsit ovat siis älykkäitä mikä on pelkkä bonus.
Monty Python on varovaisesti aloittaessaan useita parsekeja kilpailijoitaan edellä huutonauruhauskuudessaan ja se on hyvin se. Silkkaa komediaa joka naurattaa isiä, poikia ja pojanpoikia ja olisi varmasti naurattanut esi-isiä myös.
