Elokuva käynnistyy Tapio Rautavaaran koskettavalla balladilla. Asetan siis päästä työntyvät teleskooppianturini nostalgiseen 60-luvun maalaisdraama asentoon. Kuva siirtyy huoltoasemalla, jossa kaverukset Jaakko ja Timo (Leo Jokela & Tommi Rinne) haaveilevat äkkirikastumisesta. Letkuapinan hommat eivät elätä. Vakioveikkaus antaa mahdollisuuden, mutta todennäköisyys suureen voittoon on huono. Muutto suurempiin ympyröihin saattaisi auttaa.
Elokuvan tyyli muuttuu. Ahaa, tämä onkin komediaa. Asetan anturini uuteen asentoon, eikä kauaakaan, kun pääsen onnistuneesti uudelle taajuudelle. Leo Jokelan lyömätön komediantaju auttaa tässä merkittävästi.
Kaverukset tekeytyvät amerikansuomalaisiksi öljymiljonääreiksi ja pistävät viimeiset penninsä kulissien ylläpitoon. Hienot vaatteet, asunnot ja autot näet tekevät miehen, jota nainenkin voi arvostaa. Menestyvä ulkokuori vetää puoleensa oikeaa menestystä. Näin pojat ainakin uskovat. Vaikeuksia on kuitenkin näkyvissä, kun Helge Heralan näyttelemänä Bill Burton uhkaa paljastaa huijarit. Herala vetäisee suomalaisen elokuvahistorian tahattomasti koomisimman roolin, ja tämä on kohteliaisuus, koska tyyli sopii hyvin juuri tähän elokuvaan.
Aarne Tarkas oli tuottelias ja erittäin nopeatahtinen ohjaaja, miltei Särkän veroinen. Kiivas tuotantotahti sai hänet näyttämään bulkkitavaran tekijältä. Arvostus jäi usein saamatta. Myöhempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että kaverilla oli myös lahjoja. Älä nuolase… on komediaklassikko ja Tarkaksen paras elokuva. Sen suurin oivallus ja mahtavuus piilee siinä, että Leo Jokelan persoonalle on annettu kerrankin tarpeeksi tilaa. Aikalaiset eivät joistain syystä pitäneet häntä sopivana pääosanäyttelijänä. Leo Jokela vääntää sellaista suom-engelskaa, että pokka meinaa pettää moneen kertaan. Näitä ideoita ja maneereja on myöhemmin matkittu suomalaisessa komediagenressä tasaisin väliajoin. Voin jopa kirkkain silmin väittää, että pieni osa Speden ideoista on ammennettu tämän elokuvan pohjalta. Tämä nimittäin on helppo sekoittaa Spede-tuotannoksi.
Tarina etenee soljuvasti. Se on rakennettu kaikkien käsikirjoitussääntöjen mukaan. Kiusalliset hetket ja vapauttavat naurut on rytmitetty hienosti. Urautumista ja tylsistymistä vältellään oikeaoppisesti marssittamalla kameran eteen tasaisin väliajoin herkullisia sivuhahmoja. Näistä mieleen jäävin on Risto Mäkelän sympaattinen hovimestari.
