Alelaarien ihmeitä saa aina toisinaan ihmetellä, sillä niistä löytyy joskus jopa yllättäviä helmiä. Paper Man ei lukeudu niihin. Itse asiassa leffa on harvinaisen kehno ja ärsyttävä jopa komediaksi, joista genrenä yleensä pidän. Kansikuvassa etäisesti teräsmiehen asua muisuttavassa kostyymissa poseeraava Ryan Reynolds indikoi tarkalleen, millainen pätkä on kyseessä. Periaattessa hyvät näyttelijät eivät pelasta Paper Mania kierrätykseltä niin ideoiden kuin tarinankulun osalta.
Richard Dunn (Jeff Daniels) on sosiaalisesti kyvytön kirjailija, joka ei ole keski-ikään mennessäkään päästänyt irti mielikuvitusystävästään Kapteeni Erinomaisesta (Ryan Reynolds). Toista kirjaansa työstävä Richard päättää lähteä maaseudun hiljaisuuteen hakemaan inspiraatiota. Osasyynä lienee myös rakoilevat välit kirurgivaimoon Claireen (Frendien Lisa Kudrow), joka alkaa olla täysin kyllästynyt miehensä avuttomuuteen. Eräänä päivänä päähenkilö pyöräilee kaupunkiin ostoksille ja tapaa siellä sattumalta nuoren Abbyn (Emma Stone), jolla on myös, Richardin tietämättä, mielikuvitusystävä Christopher (Kieran Culkin), joka rakastaa tyttöä syvästi.
Sitten tapahtuu niin yllättävä käänne ettei sitä ikimaailmassa olisi arvannut ennalta. Richard ja Abby ystävystyvät pikkuhiljaa, ensiksi mainittu kokee vihdoinkin oikean ystävyyssuhteen elämässään, jälkimmäinen taas tuntee saavansa päähenkilöltä lohtua masentuneeseen tilaansa. Edelleen aivan yllättäen kummankaan mielikuvitusystävät eivät pidä kaksikon lähentymistä hyvänä asiana eikä Richardin vaimokaan varsinaisesti ole siitä riemuissaan. Näistä lähtökohdista Kieran ja Michele Mulroney (ja kyllä, Kieran on näyttelijä Dermot Mulroneyn veli) ovat saaneet aikaan komediaksi naamioituneen draaman.
Elokuvasta löytyy hitusen verran hyvää. Näyttelijät ovat ihan ok. Näinkin laimea puhemainen sananvalinta johtuu siitä, että kaikki tuntuu kovin rutiininomaiselta. Jeff Daniels on hieman laimea pääroolissaan eikä Kudrow tällä(kään) kertaa vakuuta kyvyillään. Emma Stone ennen uransa lopullista läpimurtoa olisi mielenkiintoista seurattavaa, jos hahmo ei tuttuudessaan ärsyttäisi niin paljon. Tosin Stonen suoritusta paremmin Abbya olisi tuskin pystynyt tulkitsemaan. Reynolds sinisissä kalsareissaan yrittää olla hauska onnistuenkin pari kertaa.
Huumori jääkin sitten muuten vähemmälle. Takakannessa lukee leffan genreksi komedia. No, sitähän tässä onkin peräti kymmenesosa ajasta, joten kai se sitten käy. Onneksi edes IMDB tunnustaa Paper Manin draamaksi. Tähän leffa ainakin minun silmissäni kaatuu. Draama ei nimittäin onnistu herättämään juurikaan tunteita ja lisäksi sitä on liikaa turhan pitkissä jaksoissa. Vaikka en olekaan kyseisen elokuvatyypin suurin ystävä niin väitänpä, että Kauniissa ja Rohkeissakin on onnistuneempaa tunteidenherättelyä kuin tässä. Erityisesti loppua kohden ongelma pahenee pahenemistaan ja leikkuria olisi voinutkin käytellä parinkymmenen minuutin edestä.
Tärkeä sanoma aikuiseksi kasvamisesta sekä menneisyyden hyväksymisestä on läsnä aina kansitekstejä myöden, mutta luulisi, että tekijätiimi oli edes vähän vähemmän läpinäkyvämmin tunkenut niitä katsojan tajuntaan. Mielestäni kokeneemmat tekijät olisivat ehkä saaneet aikaan tasapainoisemman elokuvan. Kenties tämä oli Mulroneyn pariskunnalle vain eräänlainen kenraaliharjoitus/kokemuksenkeräys, nythän uusin Sherlock Holmes on heidän käsikirjoittamansa. Melko hermoille käyvät alkutekstit on ainakin toivottavasti saatu muutettua.
Leikki leikkinä, mutta Paper Man epäonnistuu selkeästi tavoitteessaan, mikä tietenkin on ensisijaisesti viihdyttäminen ja siitä syystä ansaitsee vaatimattomat pisteet. Ja vielä varoituksen sana: älkää noukkiko tätä sieltä alelaarista vaikka kuinka halvalla saisitte. Säästytte monelta harmilta.
