Aloitetaan vaikka siitä, että en ole koskaan pitänyt Christian Slateria tai Elisha Cuthbertia (jälkimmäisen kohdalla edes ulkoisista avuista huolimatta) mitenkään kummoisina näyttelijöinä. Siispä kun Frank E. Cappello -nimeä totteleva miekkonen esittää pienen budjetin elokuvan He was a quiet man, luotto leffan hyvyydelle on jokseenkin samaa luokkaa kuin taviksella poliitikkojen rehellisyyttä kohtaan.
Muistutetaan vielä tässä vaiheessa, että Cappello oli se samainen jäppinen, joka kirjoitti ne Constantinen kauheat kompuroinnit, jotta masentavat lähtökohdat tulevat selviksi. Ja sitten sen jälkeen voidaan alkaa vuodattamaan sanoja siitä, kun odotettu pettymys onkin pettymys – kaksi negatiivista kumoaa toisensa, muistattehan – ja He was a quiet man paljastuu mitä loistavimmaksi elokuvaksi.
Jotakin elokuvan perinpohjaisen tarkasta asenteesta kertoo oikeastaan jo mainosjuliste/DVD-kansi, jossa Slater, tuo sliipattu Holly-näyttelijä, on muuntunut salkkua (tärisevin?) käsin piteleväksi nössykäksi. Rillit ovat isot, otsa kaljuuntuu, viikset ovat suoraan muotilehdestä – mutta vuodelta 1960. Siitä on hyvä lähteä rakentamaan tarinaa miehestä, joka tosiaan oli hiljainen, sulkeutunut ja kliseisesti vieläpä konttorirotta, kaikkien syljeksittävä olio. Ja mikä oudointa, hänelläkin oli tunteita.
Hyvät naiset ja herrat, tässä vaiheessa voidaan siirtyä itse juonikuvioihin. Tiivistetysti, mutta siirrytäänpä kuitenkin.
Hissukka Bob Maconelilla (Slater) ei mene hyvin (joskin senhän kuvauksesta tiesittekin), itse asiassa hän hekumoi nyky-yhteiskunnan kauneusmääreet täyttävästä kollegastaan (kukapa muu ellei Jack Bauerin tytär) ja samaan aikaan tiedostaa oman tilansa, vaipuen siinä itsemurha-aatoksiin. Ja sitten eräänä kauniina päivänä hän päättää tehdä itsemurhan omassa työlle ja hielle haisevassa kopissaan, paikassa, jossa Dilbert-huumori tuntuu kovin kaukaiselta. Mutta sattuma saattaakin puuttua sinä hetkenä peliin ja ehkä mahdollistaa Hiljaiselle miehelle uusia käänteitä siihen umpitylsään elämään…
Juoniosio päättyy. Sanatulva jatkuu. Älkää silti liukuko jääkaapille Jatkuu-sanan voimasta.
Käsikirjoittaja-ohjaaja maalaa taidokkaasti synkkiä mielenmaisemia. Mieleen juolahtaa jopa, että tämä leffa olisi voitu tehdä Suomessa. Kukaan ei puhu, pärkkele. Ja nörttimme viikset istuvat tähän pohjoiseen ilmanalaan kuin se housut nilkassa sammunut juoppo lähiön ojaan, pärkkele potenssiin kaksi. Silti voima ei ole umpisuruisassa kerronnassa, saahan antisankaruutta lähentelevä hiirulainen jopa palasensa onnea (hui, spoileri!), vaan mukana on lisäksi juonellinen käänne – tuo viihde-elokuvan julma kirous – joka tässä tapauksessa on ihan freshi veto.
Niinpä huolimatta Elishan kauniiden kasvojen muutamasta hapuilevasta ilmeestä, He was a quiet man on hieno kuvaus yritysmaailmasta, jossa työntekijät voivat pitemmän päälle unohtaa olevansa ihmisiä. Sen verran alas inhimilliset tarpeet on tulostavoittelun keskellä ajettu. Ja älkää huoliko: ei leffa sanomaansa väriliiduilla (niillä värikkäillä!) alleviivaa, vaan lipuu ihan komeasti perusjännärin perinteikkään puolitoistatuntisen lävitse ja jättää katsojalle sellaisen sopivasti selkäpiitä kylmäävän tunteen.
