Joskus nimeltä mainitsemattoman televisiokanavan nimeltä mainitsemattomien neliulotteisten dokujen sisältötietoja selatessa mieleen hiipii hämmennys nykyihmisen kyltymättömästä tirkistelynhalusta ja tarpeesta mässäillä poikkeavuuksilla. Dokudraama Glen tai Glendaa katsoessa huomaa, että on sitä osattu ennenkin.
Glen vai Glenda sai alkunsa siitä, kun roskaelokuvatuottaja huomasi vuonna 1952 tapahtuneen sukupuolenvaihdosleikkauksen reaktiot kansassa. Alkuperäinen idea oli mässäillä dokumentintyylistä sukupuolenvaihdosrainaa ulos minibudjetilla, mutta ohjaajakiinnityksen osuttua erääseen Ed Woodiin minibudjetti ja dokuhenkisyys säilyivät, mutta tuo Ed, mies, josta tuli legenda vasta kuolemansa jälkeen, ja silloinkin elämäntyön huonouden vuoksi, kirjoitti omaa tarinaansa aiotun aiheen tilalle. Niinpä tuli aiheelliseksi kysyä Glen vai Glenda? Ja karjaista joka väliin puoliarvoituksellisesti ”Pull the string!!!!”.
Maailman huonoimpien elokuvien listoilla säännöllisesti esiintyvälle elokuvalle täytyy toki nostaa hattua rohkeasta aiheen valitsemisesta konservatiivisina aikoina. Toisaalta on yhtä lailla todettava, että rohkeuden kaltainenkin asia voi helposti hautautua pienistä ongelmista kasaantuvan vyyhdin alle. Woodilla näitä pieniä erheitä löytyi: elokuvan kertojaääninäkökulmat vaihtelevat rainan kuluessa villisti (kuka kertoo ja kelle?), Bela Lugosin tohtorihahmon läsnäolo vaikuttaa jatkuvasti irralliselta ja kuin toisesta maailmasta Woodin egoistiseen transvestiittitarinaan ängetyltä.
Glen vai Glenda on lopulta hyvin lähellä aiemmin mainittua kohudokkarin rakennetta. Kestoa on noin tunnin verran ja pääjuttu kestää siitä kolmisen varttia, psykologikertojan puheen opastaessa katsojaa yhä syvemmälle naistenvaatteiden käytön ihanuuteen. Ja kuin sivutapauksena, ns. kakkoshaastatteluna, kuikuillaan alkuperäistarinan sukupuolenvaihdostarinaan. Tosin siihenkin Woodin on täytynyt rakentaa omaelämänkerrallinen silta, kun jäppisen sotatraumat otetaan väsyneenä sekamelskana mukaan.
Se, mikä rikkoo normidokkarin kaavan, on kesken kaiken vasten kasvoja pamahtava fantasia- tai unisegmentti. Näyttää siltä kuin asiapitoisen tarkastelun kesken tuotantoryhmä olisi alkanut pössyttelemään ja leijunut tripillään jonnekin tyystin toisaalle, Twin Peaksin usvaisuuteen kolmekymmentä vuotta ennen kuin ko. sarja edes luotiin. Onnahtelevin vertauskuvinkin (vai onko vertauskuvia edes vai onko kaikki vain yhden miehen pakkomiellettä ilman kummempia visioita?) väliosa on leffan parasta antia, ei siis vain paikallaan jaarittelevaa haukotusaaltoa kuten niin moni muu kohta.
Oman osansa kaavanrikkomiseen tuo juuri ainoan nimimiehen, herra Draculan eli Bela Lugosin, läsnäolo. Lugosi toki näyttää vielä alamäen ja alkoholiputken jälkeen maaniselta itseltään, mutta jotenkin tumma, ylidramatisoitu ilme ei vain sovi muuhun osaan leffaa mitenkään. Toisaalta, kuten sanottua, se Pull the string!!!! on kyllä aina yhtä legendaarinen läppä.
Glen vai Glendan suurin ongelma on siinä, että se vaikuttaa jankuttavalta dokumentilta, jossa Wood yrittää selittää itselleen omaa pakkomiellettään. Woodin kerrontapa, kaikkine puutteineenkin, kärsii eniten suuresta itsekeskeisyydestä, jossa tarina kiedotaan jokaisen pikkutraumasen ympärille. Vanhemmat syrjivät, kaverit sorsivat, myös intissä katsottiin pahalla. Ja kaikki vain siksi, että naisten angorapaita tai söpöt rintsikat eivät näyttäneet luontevilta Edin yllä. ”Voi hellanlettas, Ed, minkäs teet”, voisi joku empaattinen sanoa, mutta jatkaen silti, että: ”…älä ainakaan elokuvaa”.
Glen vai Glendan opetus lie lopulta se, että jokaisesta elämäntraumasta ja -vaiheesta ei ehkä kannattaisi vääntää elokuvan uutta käännettä. Ja vaikka moderni maailma, niin silloin 50-luvulla tai nyt 2008, näyttäisikin perin ilkikuriselta paikalta, niin asioista kuten miesten vaatteiden epämukavuudesta suhteessa naistenvaatteisiin ei sentään kannattaisi omaa juttuaan vääntämään. Jokainen mies kun on nähnyt korkkareilla taiteilevia tai korsettiin ahtautuvia naisia. Tosin tämäkin voidaan jälleen kuitata sillä Pull the string!!! Pull the String!!! –huudahduksella. Tai sitten mutisemalla mystisesti isoista vihreistä lohikäärmeistä, jotka syövät pikkupoikia. Loogista, eikö totta?
(Jos ei loogista, niin ainakin hupaisaa. Kuten myös leffan K18-status. Pull the string, ikärajasuosittelijat!!!!)
