Pitää juoda, kun veri pulppuaa vielä kuumana. Tällaisella ajatuksella näyttäisivät Moonlightin tekijät sarjansa kyhänneet. Vampyyribuumin huipulla luodun sarjan nimen ei kannata antaa johtaa harhaan; Moonlightning (Konnankoukkuja kahdelle) oli humoristinen etsiväsarja 1980-luvulta, Moonlight vain pimeää pelleilyä tekoverellä. Tässä sarjassa ei nähdä Bruce Willistä, mutta kuu kyllä vilahtelee pilvenraosta tämän tästä.
Myös Moonlightissa sarjan päähenkilö puuhastelee hämäräheikkien parissa ja pyrkii puolustamaan oikeutta, mutta hänen etsiväntoimissaan nämä hämäräheikit tuppaavat yleensä olemaan vampyyrejä. Samaisiin kulmahammasveikkoihin itsekin kuuluva Mick St. John (O’Loughlin) omaa totta kai yli-inhimilliset kyvyt. Hän haistaa rikolliset kuin sudenpentujen tarkin vihikoira, kuulee rötökset kuin Teräsmies ja iskee pahikset kanveesiin kuin Taikaviitta. Tämä voisi olla loistavaa, elleivät Moonlightin rikosjutut olisi rikollisen köpelösti kirjoitettuja, vampyyrihahmojen purukalusto kuin pilapuodin alesta haalittua ja näyttelijät… No, oikeastaan osalla heistä on charmia yhtä paljon kuin Christopher Leen korvakarvalla, ja he osaavat myös väristä tai vaihtoehtoisesti jämähtää poseerauksentapaiseen yhtä jännittävästi. Se on jo paljon!
Lyhytikäiseksi jääneen Moonlightin jaksoissa on sekä pitempää juonenkaarta, että yhden osan mittaisia seikkailunpyrskähdyksiä. Mick St. Johnin pitempiin operaatioihin kuuluu suojella vaaleaa toimittaja Bethiä (Myles). Hänet Mick on tavannut alkujaan tämän lapsuudessa. Ilmeisesti Hämähäkkimies- ja Batman-lehtiä lukeneet käsikirjoittajat ovat pyöritelleet Bethin ja Mickin suhdetta mielessään varmasti yli viisi sekuntia, ja päätyneet sitten soveltamaan sarjakuvista tuttuja käänteitä heihin. Leikki alkaa sillä, että Mick tuntee olevansa osa Bethin elämää, vaikka tämä ei osaakaan arvata miten. Koko suhdekuvio on yllätyksettömyydessään yhtä kutkuttava kuin puolimetrinen kaktus tuolin paikalla. Tämä kuvio kuitenkin näytellään halvan näköisissä kulisseissa edes sellaisella intohimolla, että aiemmin vastaavaa näkemättömät ehkä jaksavat siitä jonkin verran innostua.
Myöhemmin sarjaan ilmestyy Mickin verenhimoinen ex-vaimo Coraline (yliampuvan jäätävä Sossamon), joka näkee Bethin kilpailijanaan, eikä kaihda mitään keinoja raivatakseen tämän taistelutaidottoman Buffy-kopion tieltään. Buffy, vampyyrintappajaan Moonlight linkittyy löyhästi myös Mickin rikkaan vampyyriystävä Josefin (Dohring) kautta. Josef on väitetystä korkeasta iästään huolimatta yhtä teinikloppimainen heppu kuin moni Buffyn entourageen kuulunut kaveri. Josefin kunniaksi on silti mainittava, että hänelle on hahmona annettu enemmän kasvuvaraa ja kosolti runsaammin salaperäisyyttä kuin itse päähenkilö Mickille. Alex O’Loughlin joutuu pusertamaan Mickin roolin naama valkoisena melkein vain yhdellä epätoivoisen alakuloisella ilmeellä. Muka letkeänä muusikkona toiminut Mick on vampyyriksi tultuaan kuin niellyt seipään verran angstia. Se on jäykistänyt miehen sekä henkisesti että fyysisesti niin lukkoon, että vain selvitellessään rikoksia hän näyttää jonkin verran vapautuvan. Beth on taas toisella tavalla estynyt henkilö. Vaikka hänen toimittajana onkin oltava valppaasti mikrofonin kanssa tenttaamassa kysymyksiä ja tutkittava mitä hurmeisempia juttuja, hän antautuu ennemmin suojeltavaksi kuin edes yrittäisi opetella suojelemaan itseään. Blondi mikä blondi.
True Bloodin imussa syntynyt Moonlight on tasoltaan kaukana siitä. Tämän voi havaita jo rekvisiitan kehnosta laadusta ja muutenkin monin puolin halvan oloisesta toteutuksesta. Lisäksi O’Loughlin on teinityttöjen seksisymboliksi muihin vampyyribuumin mieshahmoihin nähden ikäloppu. Toisaalta, ainakin Bethiin hänen isukkimaisuutensa vetoaa. Jos Moonlightin episodeissa olisi keskitytty muuhunkin kuin halpaan pintaan ja helppoihin ratkaisuihin, se olisi ehkä elänyt sarjana pidempään. Kun näin ei tehty, katkesi sarjan tie kuin hauras kaulavaltimo.
