Silloin tällöin ihmisen on hyvä katsoa koskettavaa draamaa ja päästää vähän sisäisiä myrkkyjään ulos silmiensä kautta. Tällainen fiilis oli kun asettauduin sohvalle Moonlightia katsomaan. Oscar-voittaja siis vihdoin ruudulla rullaamassa.
Myrkyt jäivät kuitenkin sisälleni odottamaan jotain parempaa, oikeasti koskettavaa elokuvaa, sillä Moonlightiin isketyt korkeat odotukset eivät täyttyneet. Valitettavasti, sillä aina sitä niin haluaisi pitää näkemästään.
Elokuvassa on toki hetkensä, tunnelma on jossain kohdin osuva ja sanaton nyökkäily on joihinkin kohtauksiin varsin toimivaa kommunikointia. Mutta harvoin todella hyvä elokuva on vain muutamalla onnistuneella hetkellä tehty.
Ensimmäinen suuri ongelma on tietysti käsikirjoitus. Kolmeen lukuun jaettu muoto vähentää toisaalta kasvamisen kehittymisen esittämistä ja samalla tulee tehtyä sitten toistoa toiston perään. Lisäksi lapsuus-luvussa suuressa roolissa olleen “isähahmon” vain ohimennen mainittu poismeno oli vähintäänkin hämmentävä käänne.
En ollut myöskään vakuuttunut päähenkilö Chironia eri ajanjaksoilla näytelleiden poikien/miehen näyttelijänlahjoista enkä edes samannäköisyydestä. Mistä päästäänkin toisen ja kolmannen luvun välissä tapahtuneeseen. Sekin kun kahdella lauseella ohimennen vain kuitataan. En tykkää moisesta tarinankerronnasta. Päähenkilön kehityskaaren suurimmat muutokset ovat jotain mitä pitää elokuvassa näyttää, ei sanoa. Vaikka ne olisivat kuinka odotettavia tahansa.
Sillä yllättämään Moonlight ei pääse missään vaiheessa. Jokaisen tilanteen tapahtumat näkee ennakkoon ja se voi olla syy katsojankin tunteiden jäämisessä laimeaksi keinahteluksi. Toisaalta jos mietitään vaikka saman vuoden toista kliseistä ja ennalta-arvattavaa draamaa, Lionia, niin sen aikana sentään liikuttui.
Eli vaikka kuinka Chironin elämänkaaren kulkuun, niihin (näyttämättömiinkin) käänteisiin ja tunteiden kestämiseen nuoruudesta aikuisikään asti pystyykin sinällään samaistumaan, ei Moonlight ole millään muotoa täydellinen eikä edes hyvä elokuva sitä tarinana esille tuomaan.
