Road Trip on ensimmäisen American Pie-elokuvan jälkihöyryissä tehty teinikomedia, johon on saatu mukaan myös Seann William Scott (American Pie). Road Trip ei eroa perinteisistä teinikomedioista mitenkään, vaan se noudattelee sitä samaa vanhaa kaavaa. Ainoa pienehkö ero on ehkä se, että elokuvan tarina on tapahtunut aikaisemmin, ja Ithacan yliopiston opas kertoo tarinaa tutustumisryhmälle. Muuten Road Trip sisältää kaikki teinikomedian osat.
Road Tripin juonen keskipisteenä on Josh Parker (Breckin Meyer), opiskelija, jonka tyttöystävä opiskelee toisessa yliopistossa. Tämän takia Josh ja Tiffany (Rachel Blanchard) joutuvat ylläpitämään kaukosuhdetta. Pari on tuntenut toisensa jo lapsuudesta saakka, ja ovat olleet yhdessä siitä lähtien. Eräiden bileiden jälkeen käy kuitenkin niin, että Josh pettää Tiffanya Bethin (Amy Smart) kanssa. Epäonnisen tapahtumasarjan päätteeksi Joshin täytyy lähteä ajomatkalle kohti Tiffanya.
Yksinhän road tripille ei tietenkään pidä lähteä, vaan teinikomedioihin sopien mukaan lähtee 3 kaveria, joista jokainen on erilainen. Seann William Scott tekee melko samanlaisen roolin kuin American Pie-elokuvassa. E.L. (Seann William Scott) on kaiken pahan alku; hän houkutteli Joshin pettämään Tiffanya. E.L. on naisten perässä juokseva bilettäjä, joka etsii aina ”uusia seikkailuja”. Mukaan lähtevät myös Rubin (Paulo Costanzo) ja Kyle (DJ Qualls). Rubin on marihuanaa polttava fysiikkanero ja Kyle on porukan kilttipoika. Poikaporukka ottaa Kylen isän auton ja suuntavat matkalle. Kylen isän luottokortti vinkuu, kun porukka etenee kohti määränpäätä.
Road Trip ei ole lopulta kovin hyvä elokuva. Se viihdyttää kyllä kestonsa ajan ja tarjoaa muutamat pienet naurahdukset, mutta siihen se jääkin. Alapäähuumoria elokuvassa on jonkin verran, mutta onneksi silti kohtuullisen vähän. Seksiä käsitellään kohtuullisen avoimesti, vaikkakaan itse toimintaa ei katsojille näytetä. Mutta elokuva vetoaa varmasti teini-ikäisiin poikiin, sillä sen verran paljon elokuvassa nähdään tissejä. Varttuneempi katsoja kokee lähinnä myötähäpeää ja odottaa, että kohtaus päättyisi. Teini-ikäinen poika taas todennäköisesti hyppii onnesta erään suihkukohtauksen aikana. Muutamat pienet naurahdukset Road Trip kuitenkin tarjoaa, joten sen seurassa viihtyy ihan hyvin sen vajaan puolitoistatuntisen.
Eniten viihdykettä tarjoaa kuitenkin Tom Green, joka näyttelee hieman omaperäistä Barry Manilow’ta. Nimi toki on varmasti kaikille tuttu, mutta ihan kiva pieni vitsi tuossa nyt kuitenkin on. Kun porukalle paljastuu Barryn sukunimi, tarjoaa se myös pienen naurahduksen katsojalle. Barry on älynlahjoiltaan hieman vajaa, ja miehen mielenkiinto keskittyykin lähinnä Rubinin käärmeestä. Barryn tempaukset kuitenkin ovat kohtalaisen hauskoja, vaikka hahmo ei juonen keskipisteessä olekaan, kuten miehen suorastaan mestarillisen syvällinen laulu osoittaa:
Tiny salmon swimming in a stream / Tiny salmon chasing that impossible dream / The mynah bird says, “Caw. Ca-Caw” / The chimpanzee says, “EEEEEEEEEEEEEEEEEE” / The friendly owl says, “Hoo, hoo-hoo” / But the salmon can only say, “Bloobloobloobloo. Blooboloobloobloo. Blooboloobolooooo-Blooblooo-Bloobloobloo.” / And it’s sad.Toisaalta Salmon Song on sen verran mestarillinen teos, että on paikallaan pohtia, kumpi Barry Manilow on oikeasti parempi muusikko?
Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat lähinnä mukiinmeneviä. Tom Greene nousee selkeästi esille Barryna, mutta muut näyttelijät hukkuvat harmaaseen massaan. Breckin Meyer on kohtuullisen hyvä Joshina, vaikkei suoritus nyt mikään huikea ole. Seann William Scottin suorituksesta ei ole oikeastaan mitään sanottavaa; hän tekee samaa kuin American Piessa. Eihän hän ainakaan Road Tripissä näytellä osaa, mutta toimii kohtalaisen hyvin omassa roolissaan. Paulo Costanzo on ehkä näyttelijöistä tasapainoisin ja tekee melko varman suorituksen Rubinina. DJ Qualls on oma itsensä. Mies näyttelee elokuvasta toiseen samanlaisia hahmoja, eikä yllätys, sillä hänen olemuksellaan ja ulkonäöllään ei paljon muskelimiehen rooleja tehdä. Naiskauneutta elokuvassa on varsin paljon, ja nuori Amy Smart on melko kaunis pakkaus.
Elokuvan näyttelijäkaartissa on kuitenkin Tom Greenen lisäksi toinen yllättävä suoritus. Fred Ward näyttelee Kylen ylisuojelevaa isää Earlia. Itse hahmohan on pientä iskua perinteisten teinikomedioiden suuntaan, joten siitä voi elokuvalle antaa pientä plussaa. Kun Kylen auto löytyy hylättynä ja luottokortin rajakin on umpeutunut, ottaa isä asiat omiin käsiinsä. Earl on kunnon perinteinen ”kovis”, joka on päättänyt löytää poikansa. Fred Wardin roolisuoritus huipentuu kohtaukseen, jossa isäpappa vetäisee aseen esille keskellä yliopiston aulaa. Mutta lopulta hän on kuitenkin rakastava ja rauhallinen isä:
I’M NOT MAD!Kaiken kaikkiaan Road Trip on melko heikko elokuva. Se ei yllä teinikomedioidenkaan tasolla kovin korkealle, vaan se on täydellisesti vain kertakäyttöviihdettä – eikä edes kovin hyvää sellaista. Elokuvaa voi suositella kerran katsottavaksi iltaviihteeksi, mutta ei siitä useamman kerran katsottavaksi elokuvaksi missään tapauksessa ole. Road Trip tarjoaa muutamat naurahdukset, mutta parempaan se ei pysty. Se on korkeintaan keskinkertainen elokuva, joka onnistuu vielä kaikenlisäksi aiheuttamaan muutamassa kohtauksessa melkoista myötähäpeää.
Eniten elokuvassa kuitenkin häiritsee sen ratsastus American Pien menestyksellä. Stiflerin suosio oli melko hyvä American Pien jälkeen, joten Road Tripin tekijät ovat päättäneet kirjoittaa Seann William Scottille täysin samanlaisen roolin. Isoin yllätys onkin ehkä se, että hahmon nimi ei ole Stifler.
