Vuoden 2007 Rakkautta ja anarkiaa -festareiden odotetuimpia hetkiä oli Studio Ghiblin uusin tuotos Maameren tarinat. Studiolta on aikojen saatossa tullut esimerkiksi sellaisia mestariteoksia kuin Naapurini Totoro ja Henkien kätkemä, jotka ovat ottaneet paikan festariyleisön sydämissä ja edistäneet animen asemaa suomalaisessa elokuvaohjelmistossa. Studion isä Hayao Miyazaki on satusetä, jonka monet nostaisivat varmasti puhtaan neron arvoon. Miyazakin piirrosleffoissa yhdistyy lapsia kiehtova tarina ja aikuisille tarkoitettua pohdiskelua. Elokuvien syvyystasot ovat saaneet aikuiskatsojatkin innostumaan piirretyistä, jotka liian usein tuomitaan lastenleffoiksi. Miyazakin Goro-poika on astunut nyt ensimmäistä kertaa ohjaajan saappaisiin, kun isän aika ei riittänyt tekemään filmatisointia Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat -kirjoista. Isän vastusteluista huolimatta poika tarttui vaikeaan tehtävään ja kunnianhimoisesta projektista tuli kotimaassaan varsin suosittu tapaus. Festariyleisön ilo oli suuri, kun tekemästään selvästi tyytyväinen ohjaajanuorukainen saapui Suomeen esittelemään työnsä. Loppuunmyyty sali taputti innoissaan alkusanat sanoneelle Gorolle, mutta eipä moni tiennyt minkälainen koettelemus oli tulossa.
Jos aikaisemmat Studio Ghiblin elokuvat antoivat paljon kaikenikäisille katsojille, niin Maameren tarinat vain yrittää antaa. Elokuva ei kuulemani mukaan oikein tavoita kirjojen henkeä, eikä kirjailija ole tuotokseen kovin mieluinen. Alussa heitetään mielenkiintoisia teemoja ilmoille ja esitellään mielenkiintoinen maailma. Maailman tasopaino järkkyy, kun lohikäärmeetkin tappavat toisiaan. Klassisen upealta näyttävä prologi herättää mielenkiinnon ja isänsä murhanneen karkulaisen pakomatkaa kuvaava tarina käynnistyy sujuvasti. Kun salamyhkäinen Arren-nuorukainen tapaa vanhan viisaan velhon, niin he jatkavat yhdessä matkaa. Arkkimaagi Varpushaukka esittelee Arrenille pelottavaa maailmaa, jossa tapahtuu suuria muutoksia. Näytetään horjuvaa yhteiskuntaa, huumeista riippuvaista ihmiskuntaa ja säälimätöntä ihmiskauppaa. Vaikuttaa loistavalta filmiltä! Sitten kuvioihin tulee mukaan ujo Therru-tyttö, hänen huoltajansa Tenar sekä heidän asuttamansa maatila. Sitten pläjäys alkaa muistuttaa enemmän jo jotain vanhaa suomifilmiä kuin upeaa fantasiapläjäystä. Korni dialogi, arvattavat juonikuviot ja pieni kerronnan laahaus turruttavat, mutta eivät vielä kaada kokonaan elokuvaa, sillä hieno lopetus voisi vielä pelastaa. Loppufilmi on kuitenkin aikamoista diipadaapaa, jossa sanoma, vastakohtien tasapaino, alleviivataan niin, että heikoimpia hirvittää.
Nuoremman Miyazakin esikoisessa on paikoin lumoavaa maisemakuvausta ja tarttuvaa kerrontaa. Hän on kuitenkin haukannut liian ison palan tehdessään ensimmäistä elokuvaansa. Onhan kyseessä sen verran suuritöinen projekti, että kaikkien lankojen pitäisi olla vireessä, mutta jos yksi lanka pettää, niin kaikki langat kasaantuvat lattialle. Maameren tarinat onkin paikoin yhtä puuduttavaa katsottavaa kuin tuollainen vertauskuvallinen lankakerä. Aloittelijalla on tullut mukaansa myös teknisiä kömmähdyksiä ja piirrostyyli tuo mieleen enemmän länsimaiset piirretyt kuin perinteiset animet, missä ei periaattessa ole mitään vikaa. Jotkut kuvat ovat onnistuneet todella hyvin, mutta kokonaisuutena kuvien summa on aikamoinen epäonnistuminen.
Irtonaiset laulunluritukset, aika selvä hyvä vs. paha -asetelma ja aika suorasti etenevä juonikokonaisuus tuo mieleen heikohkon Disney-filmin Ghibli-teosten sijaan. Turhan sentimentaalinen ja syvyystasot liian pinnalla pitävä tekele. Pienille lapsille filmi on aika väkivaltainen, mutta vähän varttuneimmille lapsille teos voi joten kuten mennä, mutta hekin voivat pitää sitä liian tylsänä. Ulkokuori on paikoin komea, mutta ontto sisältö ei anna aikuiskatsojille oikeastaan mitään. Vähän alle pari tuntia antaa monessa kohdassa mahdollisuuden haukotteluille. Siinä vaiheessa, kun hyvältä vaikuttavat sivujuonet oikeastaan vain julmasti syrjäytetään, niin mielenkiinto lopahtaa. En ole koskaan ollut mikään fantasian ystävä, mutta fantasiasaduksikin tämä on aika pökkelö.
Elokuvan varsinainen ongelma taitaa olla siinä, että siihen on yritetty tiivistää viisi kirjaa. En ole niitä lukenut, mutta vaikuttaisi siltä, että paljon on kompromisseja jouduttu tekemään lopputuloksen eteen. Siitä johtuvat myös roikkuvat sivujuonet, jotka latistavat kerronnan tehoa. Paljon jää myös varjoon asioita, joihin voi löytyä ratkaisut kehutusta kirjasarjasta, kuten alussa tapahtuva Arrenin suorittama isänmurha. Maameren tarinat herättää ainakin mielenkiinnon alkuperäisteoksia kohtaan, mikä on ihan hyvä saavutus, vaikka elokuvallisesti ei muuten loistakaan.
Vaikka Maameren tarinat ei olekaan yhtä tuskalias kuin juuri nyt kramppaava jalkani, niin aikamoinen pettymys se on kaikin puolin. Monet etsivät teoksesta varmasti väkisinkin niitä hyviä puolia, mutta siitä huolimatta aika moni voi kutsua filmiä kovaksi pettymykseksi alkuodotuksiin verrattuna. Toivottavasti Goro Miyazaki onnistuu jatkossa paremmin ja ottaa joskus myöhemmin kunniallisesti Studio Ghiblin haltuunsa.
