Ei kannata rikkoa munia, jos ei osaa vatkata, sanoo vanha kansanviisaus. Samaa voisi sanoa sarjakuvapiirtäjä Frank Millerille, joka luuli itsestään vähän liikoja ryhtyessään filmaamaan elokuvaversiota suositusta sarjakuvasta. Robert Rodriguezin kanssa mestarillisen Sin Cityn väsertänyt Miller nosti omat ansionsa toiseen potenssiin, vaikka päävastuu Sin Cityn onnistuneisuudesta lepäsi Rodriguezin harteilla. Niinpä sitten, Miller yhdisti sarjakuvatietämyksensä olemattomiin elokuvataitoihinsa ja kokonaisuutena syntyy lapsellisen oloinen sekamelskatarina, joka muutamista hienouksistaan huolimatta ei pärjää kelvollisena elokuvaviihteenä edes alkuteksteilläkään. Tarinan kohteeksi Miller otti amerikkalaisen sarjakuvaklassikon, Will Eisnerin luoman The Spiritin. Tämä ns. ”henki” on, vai sanoisiko oli alter-egoltaan entinen huippukyttä Denny Colt, joka kävi pikavisiitin kuoleman porteilla saadessaan luodista. Sittenpä noustaankin mullan alta uudestisyntyneenä supermiehenä, joka pukeutuu mieluummin pukutakkiin, lieriöhattuun ja punaiseen solmioon kuin tyylikkäisiin trikoisiin. Spirit taistelee Central City nimisessä kaupungissaan pahoja konnia vastaan aseinaan vain nyrkit ja älynsä. Niin ja onhan tämä henkiheppukin vielä äärimmäiseen kiintynyt ja omistautunut naiskauneudelle. Niinpä elokuvaversio tästä tyylikkäästä playboy-sankarista oli enemmän kuin odotettu…
…Kunnes ohjaajan puikkoihin astunut Frank Miller päätti, että asiapainotteisuus korvataan hölmöllä toiminnalla ja töksöillä repliikeillä. Hölmö toimintakin kusi, sillä PG-ikärajaluokitus estää irtoraajojen sun muun kankeasti sanottuna ”siistin” näyttämisen. Spiritin roolin pestattiin naisväestön ihannoima, mutta näyttelyansioiltaan mollattu Gabriel Macht, joka pikkubodattuine kroppineen ja väkisin madallettuine äänineen on naurettava ilmestys vakavasti otettavan supersankarin roolissa. Macht örisee, vinkuu ja tekee tyhmiä ilmeitä sen verran näppärästi, että katsoja tuntee olonsa myötähäpeän ja tahattoman komiikan aiheuttaman huutonaurun absurdille sekoitukselle. Seuraava ”neronleimaus” oli muuttaa elokuva täyteen sarjakuvamuotoonsa. Tämän seurauksena koko elokuvakin näyttää kuin sarjakuvansivuilta repäistyltä tripiltä, jossa puhekuplat puuttuvat ja tapahtumat ovat eläviä. Eihän se Millerin poika tietenkään tajunnut, etteivät sarjakuvat ja elokuvat pelaa samalla lailla yksi yhteen. Edellisen kirjoittajan sanoja mukaillen: ”Se toimii sarjakuvissa, ei välttämättä toimi elokuvissa.” Kuten vaikkapa naurettava tyylinmuutos, jossa visuaalisilla elementeillä kikkaillaan innostuneemmin kuin sokerihumalainen murkkuteini kuviksen tunnille. Selvät visuaaliset viittaukset toimivat pienimuotoisena tribuuttina Sin Citylle ja yleensäkin sarjakuvataiteelle. Tragikoomisesti ottaen tämä kunnianosoitus jää elokuvan ainoaksi, vähänkään muistamisen arvoiseksi asiaksi.
Onneksi Miller ymmärtää sentään naiskauneuden päälle ja ymmärsi ottaa elokuvaansa, nyt kun playboy-asetelma on paljastettu, seksikkäitä naisnäyttelijöitä. Denny Coltin lapsuudenlemmittyä Sand Sarefia esittämä Eva Mendes on uhkea ilmestys, jonka ansiosta elokuvan taiteelliset mitättömyydet unohtuvat joksikin aikaa. Näyttelykyvyiltään Mendesiä on turha alkaa mollamaan, sillä hänen roolitukseensa ei loppujen lopuksi tarvitakaan muuta kuin viettelijän ominaisuuksia. Myös toinen uhkea ilmestys on sihteerimäinen Scarlett Johansson, joka pistää katsojan solmulle seksikkäällä olemuksellaan. Nyt kun elokuvan plussapuolet on kerrottu, voidaankin siirtyä karuun todellisuuteen. On sääli, ettei ohjaaja Miller ottanut elokuvan teemaksi vaikkapa Denny Coltin naisongelmaa (jos sitä nyt voi terveellä järjellä ongelmaksi kutsua). Liiallinen määrä petikumppaneita herättää mustasukkaisuutta yli jääville naisille ja tämäkin seikka ohitetaan olankolautuksella ja pienellä kohtauksella, jossa Spirit hyppää edellistä naiselta seuraavalle ja tämä edellinen, nallina kalliolle jätetty epäonnekas toteaa vain huolettomasti: ”Paskiainen.” Arkkikonna Octopuksen (jolla on naurettavan yliampuvat maailmanvalloitussuunnitelmat) roolin pestattu Samuel L. Jackson tuntuu olevan kankeassa ruosteessa. Mies ei tiedä esittääkö hirmupahaa konnaa vai teräväkielistä lierokonnaa. Samppa yhdistelee lopulta molempia tyylisuuntauksia ja aiheuttaa väkisinkin tahatonta komiikkaa tyhmillä ilmeillään ja kornilla ”pelottavuudellaan”.
Musiikkipuolikin kusee kokonaisuutena mikä on jo harvinaista, sillä yleensä edes se toimii, jos muu kokonaisuus romahtaa. Musiikit vaihtelevat mahtipontisesta Hollykylä-jumputuksesta johonkin saatanan ählämi-marakassi-rumbaan, joka on niin omituinen sekoitus, että katsoja tuntee olonsa hyvin hykertyneeksi. Eikä aikaakaan, kun kesken muka-jännittävien ilmeidenvaihtojen kesken alkaa kuulua omituista pimputusta ja rimputusta, joka tuo mieleen enemmän pikkukakkosen musanurkan kuin vakavaotteisen elokuvan. Tämä korostaa hyvin elokuvan lapsellisuutta. Markkinointikohderyhmä on selvästi puberteetti-iän alkukynnyksellä olevat turbokoneet, jotka janoavat päästä katsomaan kun ”siisti heppu pieksee konnia ja lausuu melkein jopa kirosanan!”. Kyyniselle aikuiskatsojalle Millerin The Spirit aiheuttaa kyllästyneitä huokauksia ja kosolti päänsärkyä, edes naiskauneus ei pelasta mitään, sillä kauneutta näkee myös vaikkapa H&M:ä
mainosliitteiden alusvaateosastoilla ja vieläpä ilmaiseksi.
