Kun kuolema levittää siipensä jonkin asian ylle, se jättää sivustaseuraajille tyhjyydentunteen, josta ajan myötä kasvaa pelonsekaista kunnioitusta ja pakottavaa tietoisuutta kaiken päättymisestä. Tapaturmainen kuolema määrittää asian uudelleen, martyrisoi sen, mihin koskeekaan. Ja silloin kun kuolema sattuu koskettamaan Bruce Leen poikaa ja vieläpä elokuvassa, joka kertoo goottitarinaa kuolemanjälkeisestä kostosta, syntyy kulttielokuva: The Crow.
The Crow tuskin olisi nykyisessä arvostuksessaan, ellei sen fiktiivinen mystisyys olisi saanut/joutunut kokea tosielämän arvaamattomuutta, tässä tapauksessa Brandon Leen kuolemaa ampumavälikohtausta kuvattaessa. Toisaalta on myös turha väheksyä sarjakuvaan pohjaavan tarinan voimaa. Harvemmin nimittäin leffakankailla, tai muutenkaan, on nähty yhtä suuresti kostoa janoavaa hahmoa kuin mitä Leen Eric Draven edustaa. Fiilispuoli ja otokset yötaivasta vasten lentävästä korpista paikkaavat sen, mitä hävitään Alex ”I, Robot” Proyasin paikoin jopa koomisella tavalla ylilyövillä goottiutta kuvaavilla kohtauksilla tai tusinatoimintaan liu’uttaessa. Mm. Edgar Allan Poe -sitaatti ja uskomattoman tyylikäs DVD-kansi ovat hienoja yksityiskohtia kasvattamassa The Crow’ta elokuvaa suuremmaksi ilmiöksi.
The Crow on joka tapauksessa iso osa 90-luvun elokuvaa ja trendejä. Ei ole sattumaa, että Soundtrackilla soi mm. Panteraa ja Trent ”NIN” Reznorin versiointi Dead Soulsista. Juuri Nine Inch Nailsiin leffan habitusta onkin hyvä verrata. Toisille äärimmäinen synkistely ja goottiperuskiven valaminen ovat kuin ahdistuneen taidemaalarin pensselinvetoja ja tuskanhuutoja, toisille taasen vain nahka-asuannostuksen maksivoivaa ruikutusta. Uskon, että ensimmäiselle vaihtoehdolle löytyy reilusti enemmän kannattajia. Jo ihan Dravenin kostovimman intensiteetin takia.
