Mikäköhän siinä on, ettei amerikkalaiset rikoselokuvat korruptoituneista kytistä voi koskaan olla huonoja? “Dirty – likaiset kytät” on ainakin Euroopassa vähemmän tunnettu tapaus, mutta ei missään nimessä kalpene lajityyppinsä klassikoille. Jos nyt tästä ei välttämättä suuren yleisön suosikkia koskaan tulekaan, niin allekirjoittaneen lemppareista se löytää jatkossa paikkansa.
Elokuva sinänsä ei tarjoa hirveästi uutta auringon alla, ainakaan alagenreen perehtyneille. Dirty cop-leffojen tapaan tämä näyttää Los Angelesin oranssien filtterien läpi paikkana, jossa lain molemmilla puolilla esiintyy kummassakin niin hyviä, kuin pahoja henkilöitä. Pääkaksikon muodostava Adel ja Sancho eivät ole ihan good cop – bad cop, mutta ehkä hitusen sinne päin. Enemmänkin paha kyttä, ja todella paha kyttä. Clifton Collinsin esittämä Sancho on korruptioon sekaantunut poliisi, jolla on kuitenkin hippu moraaliaan ja oikeustajuaan jäljellä. Siltikään hän ei niitä rinnasta varsinaisesti lain sääntöihin. Cuba Goodingin esittämä Adel taas on jo flipannut liian syvälle koko touhuun ja antanut korruption tuoman vallan nousta päähänsä. Omalla tapaa leffa siis yhdistää poliisikaksikoksi 2000-luvun alun kahden erinomaisen poliisileffan päähenkilöiden lähtökohdat. Sancho on hieman, kuin Kurt Russell Dark Bluesta, kunniansa menettänyt oikeudenpuolustaja, joka yrittää tehdä vielä kerran jotain oikein. Adel on taas kuin Denzel Washington Training Daysta, mutta vielä niljakkaampana, sillä en muista Denzelin Alonzon sentään seksuaalisesti ahdistelevan teinityttöjä.
Elokuva esittelee Los Angelesin poliisivoimat korkeimpia tahoja myöten pahoina, mutta näyttää siitä vain pienen osan ja muutaman vaikuttajan. Koko organisaation korruption määrä jää siis lopulta hämmentämään, ja lopulta se tuntuu vain pintaraapaisulta yhdestä jaostosta.
Elokuvan ohjaaja, ja yksi käsikirjoittajista, Chris Fisher onnistuu luomaan Dirtystä, loistavasti rytmitetyn ja jatkuvasti otteessaan pitävän trillerin, jossa puoleentoista tuntiin on saatu yhden vuorokauden käänteet hyvin kasaan. Tykkäsin, kuinka yhteen vuorokauteen sijoittuva tarina oikeasti tuntuu siltä, että se alkaa aamulla ja loppuu illalla. Kuvauksien aikana kovat vesisateet eivät ole vaikuttaneet ohjaajan visioihin näyttää Los Angeles kuivana ja kuumana paikkana.
Sivuhahmoja leffassa riittää myös paljon, mutta jokaiselle tuntuu löytyvän paikkansa ja uskottavuuspulaa ei suurimmasta osasta löydy. Ainoana miinuksena hahmogalleriasta jää Wyclef Jeanin tulkitsema rikollispomo, joka haitilaisstereotypioineen ei istu leffan muuhun kontekstiin. Jeanin hahmo olisi paremmin sopinut Steven Seagalin Marked for Death-leffan karibialaispahisryhmään. Minua jäi myös mietityttämään, että kuinka tatuointejaan myöten jengiläistaustaisen Sanchon on koskaan ollut mahdollista nousta poliisivoimiin, tai miten poliisien käytös on niin häikäilemättömän julmaa julkisilla paikoilla päivänvalossa. Nämä seikat saivat kyseenalaistamaan muuten uskottavalta tuntuvan skenaarion. Pieniksi virheiksi lasken myös katsojan mielikuvitusta arvioivan “tulevaisuuden flashbackin”, eli ryöstön suunnittelussa näytetyn skenaariovideon, sekä jeesusteippiin liittyvän pienen kevennysvitsin.
Elokuvan varsinaisen nappisuorituksen tekee Cuba Gooding Jr., joka onnistuu loppupuolella puhaltamaan hyvin vastenmieliseen hahmoon myös hipun inhimillisyyttä. Clifton Collins onnistuu myös omatuntonsa kanssa kamppailevana Sanchona, joka hahmona on siinä mielessä vielä onnistunut, että hänkään hyvistä tarkoitusperistään huolimatta ei ole hyvä ihminen. Sivuosista parhaiten mieleen jäivät gangsteriroolien veteraani Wood “Avon Barksdale” Harris, Keith David ja Aimee Garcia.
Useista virheistään huolimatta “Dirty – likaiset kytät” on harmillisen aliarvostettu teos, sillä se osaa puolessatoista tunnissa kertoa jännittävän tarinan, jonka aikana pulssi nousee vain loppua kohden. Dirty cop-leffojen vahvuus on todella vahvasti läsnä. Mikään ei ole mustavalkoista, eikä ihmishenki ole juuri minkään arvoinen.
