Suurella ja arvovaltaisella sosialismin etujoukolla, vapaiden länsimaiden kaltaisen fasismin karmaisevalta sorrolta työväestöä suojelevalla aatteellisella eliitillä sekä ainoan sallitun poliittisen puoleen johtavilla elimillä oli valta ja vastuu pitää pahuuden voimat kurissa vaikka sitten voimatoimin. Aina silloin tällöin joku onneton saattoi kadota salaperäisissä olosuhteissa, kuten virallisissa tahoissa epämääräisesti asia ilmaistiin, mutta todennäköisin selitys tapahtumille oli joko loikkaus länteen tai joutuminen salaisen poliisin kidnappaamaksi. Hyvällä lykyllä kadonnut saattoi palata vuosikausien jälkeen kotiinsa ruhjottuna ja muserrettuna ihmisrauniona tai löytyä armollisesti hylättynä syrjäisestä paikasta henkeään vailla. Paatuneimmat edistyksellisen aatteen ja yhteiskunnan viholliset tuhottiin tarpeen tullen niin täydellisesti, ettei näistä jäänyt karvaakaan jälkipolvien ihmeteltäväksi.
Korvan puolueorganisaatiossa korkeaa arvostusta nauttivan pääparin kodissa tavarat ovat liikkuneet epämääräisesti paikasta toiseen, puhelinyhteydet ovat katkenneet ja miehen pistoolikin kadonnut selittämättömästi. Huhut tietävät kertoa muutamien kanssakommunistien sairastuneen sekä kadonneen äkillisesti jälkeäkään jättämättä. Pimeään kotiinsa piiloutuneen miehen mielen täyttää huoli ja vainoharhaisuus valtion vihan lankeamisesta myös tämän itsensä ylle: taivas yksin tietää, kuinka paljon tämän asuntoon onkaan piilotettu salaisia kuuntelukojeita tai kuinka moni urkkija piileksiikään pariskunnan hulppean kartanon pimeissä nurkissa vain odottaakseen tilaisuutta ilmiantaa miehen sosialistille sopimattomista ajatuksista. Epätoivo ajaa pariskunnan tuhoamaan kaiken kirjallisen dokumentaation, josta saattaisi löytyä poliittisen uran kannalta kiusallisia yksityiskohtia. Humalainen vaimo syöksee hänkin ilmoille varomattomia ja vaarallisia syytöksiä miehensä käytöksestä sekä puuttuvasta avio-onnesta.
Karel Kachyňa Korva onkin tarina äärimmilleen paisuneesta vainoharhaisuudesta poliisivaltion ytimessä. Suuri osa elokuvasta on kuvattu kynttilöin valaistuissa klaustrofobisen pimeissä huoneissa sekä ahtaissa kammareissa. Tapahtumat leikkaavat pääparin kodin sekä puolue-eliitin juhlien välillä, jälkimmäisen kohdalla ihmiset puhuvat ja katsovat levottomasti suoraan kameraan kuin nämä näkisivät suoraan katsojan sieluun. Sen enempää puoleen mies kuin katsojakaan eivät siis pääse helpolla, kahdesta ensimmäinen ei koe olevansa vainoharhoiltaan turvassa edes vessan kaltaisessa henkilökohtaiseksi mielletyssä tilassa. Puolueen silmät näkevät tarvittaessa kaiken, eikä kukaan ole niiltä turvassa. Korvan tarinan ydinasetelmassa onkin tiettyä kohtalon ironiaa: kaikkea valvovan ja hallitsevan puolueorganisaation jäsen pelkääkin itse joutuneensa oman järjestelmänsä uhriksi.
Korvan käsikirjoittanut Jan Procházka tunnettiin vanhaan aikaan eräänlaisena hyväksyttynä järjestelmän kriitikkona sekä poliittisesti aktiivisena nuorena intellektuellina, 60-luvun lyhyellä vapaudenajalla myös kärkkäämpänä poliittisten reformien esitaistelijana. Neuvostoliiton rautasaappaiden marssittua Tsekkoslovakian läpi Procházka päätyi KGB:n listoille muiden aatteen vihollisiksi leimattujen taiteilijoiden joukkoon eli käytännössä yhteiskunnan viholliseksi ja salaisen poliisin erityistarkkailuun. Korva jäi Karel Kachyňan ja Jan Procházkan pitkän ja hedelmällisen yhteistyön viimeiseksi luvuksi, sillä kunniansa ja lopulta myös terveytensä menettänyt Procházka kuoli syöpään vain vuoden kuluessa elokuvan valmistumisesta.
Niin monen muun aikansa dysfunktionaalista yhteiskuntajärjestelmää kritisoineen elokuvan tavoin myös Korva päätyi kiellettyjen teosten kokoelmiin aina kylmän sodan loppuun asti. Virallisista julkaisuista en tiedä sanoa, mutta katsomani kopio oli audiovisuaaliselta tasoltaan erittäin huonolaatuinen, mikä toisaalta antoi Korvalle vielä erityistä raadollisen rupista tunnelmaa, jollaisesta nykypäivän tehokkaat restaurointimenetelmät ovat tehneet katoavan kansanperinteen. Lopussa totuus kaikesta selviää niin puolueen miehelle kuin katsojallekin, mitä ainakin itse pidän pienoisena kauneusvirheenä: miten mielenkiintoista olisikaan ollut jättää tapahtumat häiritsevästi avoimeksi, jolloin myös Korvan karu sanoma olisi samalla jäänyt mietityttämään pitkäksi aikaa lopputekstien lähdettyä vyörymään kuvaruudulle.
