Silloin ei ryhdytä hommiin ihan helpoimmasta päästä, kun keksitään tehdä ikämiehestä animaatioelokuva. Erityisen hankalaa se on, kun kohdeyleisönä ovat lapsiperheet. Pixarilta aiemmin julkistettu lyhäri shakkia pelaavasta seniorista, Geri’s Game, ei suoranaisesti ollut mikään suurmenestys.
Upin ohjaajat, Bob Peterson ja Pete Docter, tiimeineen ovat tunteneet suurta paloa ns. nousta vaikeakulkuiselle vuorelle ilman lisähappea – miksi muutenkaan he olisivat näin hankalaan projektiin tarttuneet? Jonkinlaista kiipeilyn tuntua on valmiissa elokuvassakin; vaikka esimerkiksi tarinassa esiintyvät koirahahmot ovat viimeistäkin karvaansa myöten tarkkaan mallinnettuja, ei itse pääheniklön kasvoihin ole haluttu uurtaa ihan niin montaa ryppyä kuin niihin ehkä kuuluisi.
Up – kohti korkeuksia starttaa pehmeästi päähenkilönsä, herra Fredricksenin nuoruudesta. Leffan esittelykuvista tutun harmaahapsen seuraan on monen ikäisten näin helpompi hypätä, kun saman miehen näkee ensin taaperona, sitten nuorukaisena ja edelleen vähän vanhempana. Herra Fredricksenin elämä esitetään lyhyesti ja ytimekkäästi kuvamontaasina, joka on yhtäältä kulunut kikka mutta toisaalta tässä yhteydessä parempi ratkaisu kuin vaikkapa jonkun kääkän voice over. Kun pointtina on kertoa, että herra Fredricksen on itsekin ollut joskus nuori ja kaikkea muuta kuin kärttyisä änkyrä, lämminhenkinen montaasi tuo asian esiin näpsästi.
Nuoruudestaan asti Fredricksen on haaveillut lentämisestä Etelä-Amerikan salaperäisiin maisemiin. Unelma piti täyttää Ellie-vaimon kanssa, mutta eräänä päivänä Fredricksen vain huomaa olevansa ikäkulu ja yksin. Koska Upin sanoma on, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa haaveitaan, Fredricksen ottaa itsestään tukevan niskaotteen ja karkaa taivaalle ennen kuin yhteiskunta alkaa takoa hänen arkkuaan kiinni.
Yllättäen ukkeli huomaa saaneensa matkaseurakseen ärsyttävän valmiin pikku partiolaisen. Pikkumies on selvästi tuotu tarinaan ihan vain ikäisiään lapsikatsojia varten. Mutta ei se mitään – jos Pixarin luoma robotti WALL-E saattoikin hurmata ihan yksinään ja lähes puhumatta sanaakaan, hiljaista vanhaa miestä länsimainen yleisö ei ehkä kestäisi. Sitä paitsi partiopoika Rasmus (originaaliversiossa nimeltään Russell) ei ole herra Fredricksenille vain vaivaksi, vaan myös iloksi. Nykyaikana, kun myös Suomessa puhutaan vanhusten unohtamisesta laitoksiin, Rasmuksen ja herra Fredricksenin tapaus näyttää positiivisesti toisenlaista esimerkkiä.
Herra Fredricksenin ja Rasmuksen seikkailut eivät yllä Pixarin WALL-E:n sfääreihin, mutta eivät ole yhtä karmean yksiulotteista diibadaabaa kuin saman lafkan Autot. Upilla on selkeä sanoma, jossa se pysyy ilahduttavan jännittävien juonenkäänteiden ja fantastisimpien ideoidensakin keskellä. Koska Pixarin suunnalta on useammin kuin kerran kiitelty japanilaisen Studio Ghiblin animaatioita, tulee pakostikin mietittyä, miten Ghiblin väki olisi tämän tyyppisen tarinan kertonut. Olisivatko he heittäneet esimerkiksi elokuvan pahiksen yhtä julmaan kadotuksen kierteeseen, kuin nyt on tehty? Entä, olisivatko he onnistuneet luomaan samaisen pahiksen sidekickeiksi tarkoitetuista koirista yhtä hauskoja mutta realistisessa liikemaailmassaan hurmaavia hurttia? Up – kohti korkeuksia on sangen amerikkalainen leffa pyylevää partiopoikaansa myöden. Siitä huolimatta, tai oikeastaan juuri siksi, se on mukava ja taatusti viihdyttävä tapaus.
