Poikamiesboksi on elokuva, joka on säilyttänyt tuoreutensa jo 46 vuoden ajan. Tuskinpa se koskaan ajankohtaisuuttaan menettääkään. Kyseessä on nimittäin komedia uskottomuudesta ja se luonteenpiirre ei meistä pois karise, ennen kuin lihava lady viimeisen kerran laulaa.
Poikamiesboksi löytyy yleisesti ottaen jokaiselta sadan parhaan elokuvan listalta. Suomessa tämä on jäänyt Piukkojen paikkojen varjoon. Piukkojen paikkojen kohellukselle voi kieltämättä olla helpompi nauraa, toisin kuin tälle, jossa naurun takana on paljon surua ja hyväksikäyttöä. Ei taida olla helppo pala tätä katsoa jos on tullut rakastaan pettäneeksi. Itse arvostan komediaa, joka löytää huumorinsa vaikeiden asioiden kautta.
Elokuvan alkuperäisnimen mukaan tapahtumat sijoittuvat pääosin pieneen huoneistoon. Asunnon omistaa Bud Baxter (Lemmon), joka työskentelee konttorihommissa eräässä todella suuressa vakuutusyhtiössä. Yhtiö on niin suuri, että siellä on vaikea erottautua edukseen, jos haluaa luoda uraa. Bud laskee ylenemishaaveet asuntonsa varaan. Tämä tarkoittaa sitä, että hän tarvittaessa lainaa asuntoansa firman isoille perheellisille pomoille, jotka vievät yöseuralaisensa turvallisesti Budin asuntoon viettämään (kiihkeitä) jatkoja. Vastapalveluksena Bud tietysti toivoo, että hänen naamansa ja nimensä jäävät muistiin, kun ylennyksistä päätetään.
Firman joulujuhlissa yksi pomoista, nimeltään Sheldrake (MacMurray), lähestyy jälleen Budia asunnonlainaus mielessään. Bud suostuu jälleen kerran, vaikka mielessään harmittelee, että joutuu viettämään taas yhden illan evakossa omasta kodistaan. Mieltä kuitenkin kohottaa törmääminen yhtiön hissityttöön Fran Kubelikiin (MacLaine), jota kohtaan Budilla on romanttisia tunteita. Vahinko kyllä, Budin kannalta, herra Sheldraken tuleva yhden yön seuralainen on samainen neiti Kubelik. Tässä lienevät tärkeimmät lähtökohdat tälle osittain jopa traagiselle komedialle.
Billy Wilder on kiistämättä yksi elokuvahistorian suurimmista ohjaajanimistä. Kahdenkymmenenseitsemän ohjauksen joukosta miltei jokainen on saanut jonkinlaisen klassikkostatuksen. Itse en pidä Piukkojen paikkojen tyylisestä parodiallisesta, enkä Auringonlaskun kadun tyyppisestä ylidramaattisesta Wilderista. Todistajan tyyppinen rajoja rikkova yllätystrilleri oli taas kovasti mieleeni. Kovaa kolahti myös veijarimainen, mutta silti vakava, kuvaus Vankileiri 17 -tapahtumista.
Poikamiesboksi jatkaa Wilderin rajaa rikkovaa tyyliä. Se koskettaa yhtä paljon kuin hymyilyttää. Wilderin piti tehdä elokuvasta komediallinen, jotta katsojat uskaltautuisivat sankoin joukoin teattereihin. Naurut eivät kuitenkaan synny helpoista vitseistä ja kepposista vaan todellisista ihmisten ongelmista. Wilder haluaa näyttää, kuinka on olemassa paljon kunnioitettuja johtajia, jotka todellisuudessa pettävät vaimojaan ja hyväksikäyttävät siinä samalla viattomia Fran Kubelikin kaltaisia naisia, joille uskottelevat vääriä valheita välittämisestään. He pystyvät toteuttamaan toisia ihmisiä tallovan elämäntapansa rahalla ja vallalla. Juuri kukaan ei heitä uskalla arvostella. Tässäkin elokuvassa Bud ei pidä herra Sheldraken tyylistä, mutta silti hän luovuttaa johtajalle avaimensa ja antaa näin samalla nöyryyttää myös itseään. Onneksi Wilderissä on myös maailmanparantajan vikaa ja tarinan edetessä Budissa herää se sisäinen sankari, joka on valmis sanomaan kaksi tärkeää sanaa: “Nyt riittää.”
Poikamiesboksi on myös niitä harvoja vanhempia elokuvia, jotka saavat tapahtumat tuntumaan realistiselta arjelta. Budin ravintolailta, kun hän ei voi mennä omaankaan kotiin, on herkistävä kohtaus yksinäisen ja tavallisen miehen elämästä. Varsinkin kun tapahtumat sijoittuvat jouluaikaan, jolloin ihmiset yleensä viihtyvät toistensa seurassa, tekee tunnelmasta erityisen alakuloisen ja onnistuneen. Elokuvassa onkin kieltämättä paljon samanlaisia elementtejä kuin ns. virallisessa jouluelokuvassa Ihmeellinen on elämä. Poikamiesboksissa tuo surumielisyys pääsee kuitenkin lähemmäksi omaa sydäntäni ja lopun lämminhenkäys tuntuu lämpöisemmin.
Jack Lemmon on vahvasti leimattu komedianäyttelijäksi. Onkin ihan totta, että hänen olemuksensa sopii hyvin komediallisiin rooleihin. Billy Wilder ja Jack Lemmon loivat yhdessä tavaramerkin, joka nousi aikansa suosituimmaksi ja puree vielä nykykatsojillekin. Poikamiesboksissa Lemmon saattaa olla parhaimmillaan. Hänen Bud hahmonsa on ulkoisesti sopivan nynny, joka on kätkenyt sisimpäänsä valtavan määrän käyttämätöntä rohkeutta. Lemmonin ohella tämä elokuva on yhtälailla Shirley MacLainen juhlaa. Nykypäivänä lähes unohtaa, kuinka hyvä näyttelijä MacLaine itse asiassa on. Tässä elokuvassa MacLainella on traagisen kaunottaren rooli. Hän selviää mainiosti tästä hyvin moniulotteisesta tehtävästä, jossa säteilevien kasvojen takaa pitää löytää myös pohjatonta epätoivoa. MacLaineen ikimuistoisin repliikki lienee: When you’re in love with a married man you shouldn’t wear mascara.
Itselleni tuntemattomammat näyttelijät Fred MacMurray ja Jack Kruschen tekevät hyvää työtä. Varsinkin lääkäriä esittävä Kruschen tuo ilmestymisellään aivan uutta draivia koko elokuvaan. Itselleni tutumpi näyttelijä Ray “Mr. Hand” Walston (no onhan hän paljon muutakin) näyttäytyy myös elokuvassa.
Suosittelen elokuvaa lämpimästi. Varsinkin kaikkien vakavasti otettavien elokuvanharrastajien sietää katsoa tämä jossain vaiheessa tai joulupukki tulee ja ripsii risulla pyllylle. Tämä on muuten se elokuva, joka yhdisti pastan valmistamisen ja tenniksen sulavasti toisiinsa.
nimimerkki: mauge
