Nimetty Cannesissa kaikkien aikojen parhaimmaksi ranskalaiseksi elokuvaksi. Aika kova titteli, Ranskaan kun mahtuu loistavia elokuvia enemmän kuin moni saattaisi kuvitellakaan. Les Enfants du Paradis oli ilmestyessään kaikkien aikojen kallein ranskalainen elokuva siihen mennessä: enkä yhtään ihmettele, lavasteet ovat uskomattoman realistiset. Elokuvan kuvausaikoihin Ranska oli Natsi-Saksan miehittämä, mikä sekin toi tekoprosessiin omat paineensa ja kiemuransa. Kaikki yli 90min filmit bannattiin heti kättelyssä, mistä johtuukin että elokuva oli alunperin jaettu kahdeksi erilliseksi elokuvaksi. Teoksen nähtyäni voin sanoa sen täyttäneen kaikki ne ennakko-odotukset mitä nyt “Kaikkien aikojen paras ranskalainen elokuva” ym. tittelit ylipäätään lietsoo.
Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Pariisiin. Teatteri on universaali kulttuuri-ilmiö, koko kansan huvi, jossa ihmiset käyvät viihtymässä pikkuhintaan. Näyttelijän uraa aloitteleva elämää nähnyt hehkeä Garance (Arletty) tutustuu sattumalta neljään erilaiseen mieshenkilöön; pantomiimi-näyttelijään, varakkaaseen aristokraattiin, teatteri-näyttelijään ja pikkurikolliseen. Garancen hurmaava olemus valloittaa miesten sydämet ja saa heidät rakastumaan palavasti. Miehet käyvät keskinäistä kamppailua aarteesta, jota kukin omalla tavallaan koittaa itselleen valloittaa. Garancen rakkaus on kuitenkin todellisuudessa omistettu vain yhdelle miehelle, riemastuttavalle pantomiimia näyttelevälle Baptistelle (Jean-Louis Barrault). Teatteri on hyvin keskeinen paikka koko elokuvassa; henkilöhahmojen ilo, suru, viha ja kateus käyttävät tuota maailmaa ponnahduslautana. Alkupuolen teatraalisuudesta kasvaa vähitellen traagista rakkautta tihkuva unohtumaton spektaakkeli.
Koskettava klassikkoelokuva, joka on melkein pakko nähdä useita kertoja. Näkemistäni ranskalaisista elokuvista tämä kiilaa kevyesti kärkeen ja nouseepa se myös kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien listalle. Jokaisesta näkökohdasta tarkasteltuna kyseessä on monitasoinen ja ajaton mestariteos, jolle vain harvat kykenee pistämään parrua poikkiteloin. Näyttelijäsuorituksista parhaiten mieleen jää – muita suorituksia lainkaan väheksymättä – jo aiemmin mainitut pääosaesittäjät Arletty ja Jean-Louis Barrault veret seisauttavilla tulkinnoillaan. Musiikkipuolestakaan ei löydy moittimisen aihetta, rullaa vallan mainiosti. Täytyy myös sanoa että yleensä suhtaudun romanttisiin elokuviin pienellä varauksella, sillä valitettavan usein ne ovat liian yliampuvia minun makuuni, mutta tätä kyllä pidin poikkeuksellisesti erinomaisena.
Omalta DVD:ltä ei löytynyt valitettavasti mitään muuta ekstramateriaalia kuin mitäänsanomaton trailerin poikanen. Levyllä ei ollut myöskään suomitekstejä, mikä jäi hieman harmittamaan koska tämän elokuvan kieli on englanniksikin hyvin vaikeaselkoista. Muutamat lauseet jäi kokonaan ymmärtämättä, vaikka yleensä tuo ei ole ollut ongelmaksi asti. Jos siis yhtään epäilyttää suomitekstien uupuminen, kannattaa jättää tämä suosiolla väliin ja tutkailla sellaista versiota josta ne löytyy. Positiivinen seikka tällä levyllä on kuvalaatu. Uskomattoman sileälaatuinen ja tarkka: Never been better.
nimimerkki: Low Rider
