Ranskalaisohjaaja Louis Malle kuului niihin ahkeriin ohjaajiin, joiden töitä inspiroivat vahvasti traumaattiset lapsuuden kokemukset elämisestä kriisiajalla. Useilla ranskalaisilla ohjaajilla on muutenkin ollut palava tarve kertoa noista ajoista, jolloin Natsi-Saksa nöyryytti Ranskaa oikein perusteellisesti. Tunnetuimpia näistä on Melvillen Tuntemattomat sankarit, joka on trilleri-tyyppinen elokuva. Malle taas lähestyy kerrottavia tarinoitaan hieman hienovaraisemmalla tyylillä, painottaen erityisesti hahmojensa henkilösuhteita.
Mallen ohjaama, vuonna 1974 valmistunut omiensa hylkäämästä nuorukaisesta kertova elokuva, Lacombe Lucien sijoittuu samoihin aikoihin kuin myös 13 vuotta myöhemmin julkaistu katolilaisesta sisäoppilaitoksesta kertova Näkemiin, lapset. Se olikin ohjaajansa viimeisiä suuria elokuvia ja myös kaikista henkilökohtaisempia.
Malle on käsikirjoittanut Näkemiin, lapset omin käsin ja lopputulos onkin realistisella tyylillään hyvin uskottava. Ei ole lainkaan hankala uskoa, että nyt on kyse todellisesta pula-ajasta, jolloin kaikesta on puutetta ja sen pienenkin rauhan tunteen tuhoava käärme saattaa kiemurrella yhteisöön minä hetkenä hyvänsä.
Tarinassa äiti vie nuoren poikansa Julienin sisäoppilaitokseen toisen maailmansodan ja juutalaispuhdistusten raivotessa ympärillä. Sisäoppilaitos tuntuu puutteineenkin ja kovasta kurista huolimatta yhdeltä niistä harvoista turvallisista paikoista kaiken inhimillisen hulluuden keskellä. Pian Julien tapaa laitoksessa Jean-nimisen pojan, joka myöhemmin paljastuu yhdeksi niistä juutalaisista, joita hyveelliset kirkonmiehet ovat salakuljettaneet turvaan vainoilta. Mutta keneen on syytä luottaa ja keneen ei?
Kertomuksessa keskitytään eritoten näiden kahden pojan henkilösuhteeseen kristillisessä yhteisössä, jossa tulee esille kaikki teini-ikäisille pojille ajankohtaiset asiat, kuten oman miehekkyytensä painottaminen tappelemalla ja naisista haaveilu. Naisten alastonkuvia piilotetaan tyynyn alle, pihalla tapellaan puukepeillä kävellen, poltetaan salaa tupakkaa kulman takana ja illalla luetaan taskulampun valossa eroottisia Tuhannen ja yhden yön tarinoita.
Teos onkin erittäin liikuttava tutkiessaan ainutlaatuista kaverisuhdetta epävakaassa ympäristössä vaipumatta kuitenkaan tarpeettoman imeliin painotuksiin. Koskettavimmillaan elokuva on kohtauksissa, joissa kaiken ahdistuksen keskeltäkin pilkahtaa esiin inhimillisyyden valo. Ehkä näistä mieleenpainuvin on kohtaus, jossa kahdelta tarinan pääsankarilta unohtuu ympäröivä maailma täysin, kun he innostuvat soittamaan pianolla hiukan tavallista vauhdikkaampaa musiikkia. Paremmin ei voisi enää symboloida sitä toivonkipinää, joka jaksaa siellä kaikkein sisimmässä vielä kyteä kaikesta epätoivosta huolimatta.
