Truffaut’n Ampukaa pianistia on hankalasti lokeroitavissa. Ei sillä, että elokuvan pitäisi olla jotakin lajityyppiä, mutta elokuvan itsensä kannalta sen tekijöiden olisi hyvä valita, mihin päin suunnata. Muuten voi käydä, kuten tässä, eli tulee sohituksi vähän sinne sun tänne ja ammuttua harhaan.
Chanson-laulaja Charles Aznavour esittää leffan päähenkilöä, pianisti Charlieta, jonka elämä on lain väärälle puolelle eksyneiden veljien ja oikukkaiden naisten sotkemaa. Ainut vakaa asia Charlien laiffissa on pianomusiikki. Hän soittaa pianoa työkseen, mutta toisaalta koskettimisto on Charlielle myös vähän kuin hänen taskunsa – paikka käsille silloin, kun on vaikea keksiä, minne ne muuten panisi. Charlie on siis eräänlainen ressukka, mutta koska hän on harmittoman oloinen ressukka, häntä on vaikea olla rakastamatta.
Truffaut aloittaa leffansa rikosdraamana, mutta heittää siihen kohta mukaan elementtejä, jotka sopisivat paremmin varieteehen tai poskettoman hauskaan komediaan. Moni lupaava tilanne päättyy Ampukaa pianistia -elokuvassa löperösti. Kuten tyylejä sotkiessaan, Truffaut menettää elokuvansa hallinnan myös juonipuolella.
Aznavour on roolissaan yhtä ilmeikäs kuin hän olisi Aki Kaurismäen elokuvassa. Truffaut’lle se ei ole kuitenkaan riittänyt, vaan hän on laittanut Aznavourin myös latelemaan kuvien päälle voice overina Charlien ajatuksia. Film noir -pätkistä tuttu päähenkilön mietteiden purku ei tässä yhteydessä oikein toimi, sillä Charlie on liian mitäänsanomaton ollakseen yhtä kiehtova miettijä kuin vaikkapa joku Sam Spade. Katsojan kannalta hahmon historia paljastuu närkästyttävän myöhään, eikä se lopulta ole kovin kaksisesti kirjoitettu.
Päättömästi säntäilevä tekele. Pitemmälle mietittynä, tällä näyttelijäryhmällä ja näissä ihastuttavan runsaslumisissa puitteissa Ampukaa pianistia olisi taatusti ollut nautittavampi tapaus.
