Tällaisella nimellä varustetun leffan on oltava hömppää, turhaa touhua ja kohkausta. Jos Saippuaprinssin katsomisen aloittaa tällä mielialalla, raina pääsee ehkä hiukan yllättämäänkin. Tuottaja-käsikirjoittaja Aleksi Bardy omaa pitkän kokemuksen kotimaisen saippuan maailmasta, joten hän tietenkin käyttää historiaansa elokuvassa hyväksi. Miksikään sisäpiirin zoukiksi tekele ei kuitenkaan lysähdä.
Ilona (Tola) on Kellariteatterin älykäs aktiivijäsen. Ryhmän turkkalaiselta näyttävät ja kuulostavat kappaleet roiskahtelevat inhorealismia – mutta vain kouralliselle yleisöä. Koska vähäinen yleisö tuo myös heikosti rahaa, on sisukkaiden teatterilaisten joskus nieltävä ylpeytensä ja hakeuduttuva ”oikeisiin” töihin. Niinpä Ilona lähtee saippuasarja Tulisuudelman koekuvauksiin – löytääkseen itsensä sen käsikirjoittajatiimistä. Häpeällistä… Ystävilleen neitokainen valehtelee heittävänsä siivouskeikkaa. Sarjan sisällä ja ympärillä pyörii kaoottinen myllerrys, jonka ansiosta Ilonakin lentää pian niin korkealla, että siivet ovat palaa. Käsikirjoittajatiimi ja sarjan päähahmon esittäjään, Kalleen (Leppilampi), omistajan elkein suhtautuva tuottaja Raakel Terävä (Mäenpää), elävät mielipuolisen kiinni työssään. Fiktiosta tulee faktaa ja toisinpäin. Ja kaaos sen kun pahenee.
Elokuva vilisee hupsuja karikatyyrejä maanisella vimmalla työhönsä suhtautuvista taiteilijoista ja hömppätehtailijoista. Herkullisimpia henkilöistä ovat loputonta harlekiinitason tekstiä suoltava dialogikirjoittaja (Havas), Kellariteatterin suuri toivo ja yhteiskunnallisen tuskan tulkitsija Leo (riemastuttavan päällehyökyvä Lattu) sekä tarinaryhmän kahelikkointellektuellit Eeva (Mustakallio) ja Vesa (Reinikainen). Varsinaisista päähenkilöistä Mikko Leppilammen Kalle/Antero on selkeästi tyyppinä ylitse muiden, johtuneeko tämä siitä, että miehen on ehkä helpompi kirjoittaa miehelle ja miehestä. Näin ollen Leppilampi pääsee paremmin hahmo(je)nsa sisään kuin esimerkiksi Pamela Tola, jonka Ilona vaikuttaa ajoittain jotenkin päämäärättömältä. Kumpikin näyttelijä kykenee silti hienosti luovimaan työnsä ohi suurimpien ylinäyttelemisen syöverien.
Kaikkia hahmoja ohjaaja ei ole kahlinnut siedettäviin mittoihin. Jukka-Pekka Palon kanavajohtaja Kalela on niin alleviivaten piirretty sovinistikarju, että toppuuttelua jää kaipaamaan. Kaikkein surkein sähellys nähdään kuitenkin Outi Mäenpäältä, jonka Raakel on ehkä jonkin todellisen miespuolisen tuottajan muunnelma, mutta tällaisenaan lopulta niin kaukana realismista (siitä epätodellisen tuntuisestakin), ettei esikuvaa voi tunnistaa tai Mäenpäätä edes yrittää kehua. Sinänsä sääli, sillä Raakel on leffan keskeisimpiä naamoja.
Jos joidenkin hahmojen kehittely olisi vaatinutkin vielä hiomista, ovat elokuvan tarina ja juoni pääasiassa kelvollisia. Juonitwistejä riittää, ja kerronta etenee jouhevasti, vaikka tai koska sisältö ei käykään käsiksi vakaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Erityismaininnan ansaitsevat elokuvan puvustus, meikkaus ja lavastus, joihin on laitettu sen verran euroja, että niitä on ilo katsoa. Komea ja yllättävän hauska kokonaisuus – hömpäksi.
