Fantasia tuntuu nyt olevan kovasti muodissa, ja erityisesti menestyskirjojen filmatisoinnit ovat suurta huutoa. Harry Pottereita puskee joka tuutista, ja Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta –trilogia antoi uuden määritelmän sanaparille ”vitun eeppinen”. Myös C. S. Lewisin lastenkirjasarja Narnia on nyt päätymässä valkokankaalle osa kerrallaan. Ikävä kyllä. Kyllähän tämä ensimmäinen osa Velho ja Leijona Chris Columbuksen karmaisevat ”Harry Potter” –visiot tai jatko-osansa ”Prinssi Kaspianin” voittaa, mutta siihen se jääkin. Kovin keskinkertaista fantasiahuttua ohjaaja Andrew Adamson katsojilleen silti tarjoaa.
Velho ja Leijona alkaa suorastaan huikealla sotakohtauksella, jossa erittäin muovisen näköiset tietokonetehostepommikoneet moukaroivat Lontoota. Kyllä ne saksalaiset sitten ovat pahoja. Niinpä lontoolaisen Pevensien perheen lapset Lucy, Edmund, Susan ja Peter lähtevät maaseudulle turvaan professori Kirken kartanoon. Yllättävän käänteen tylsästi alkanut reissu saa, kun professorin vaatekaapista löytyykin yllättäen [url=”http://fi.wikipedia.org/wiki/Deus_ex_machina”]portti toiseen ulottuvuuteen[/url]. Tämän aasinsillan kautta päästäänkin aloittamaan sitten perusfantasiaseikkailu, jossa päähenkilöinä on ärsyttäviä lapsinäyttelijöitä, juonena isoja taisteluita ja tuotantoarvona välttää kaikkea omaperäisyyttä.
Kuten sanottu, Velho ja Leijona perustuu C. S. Lewisin samannimiseen kirjaan. Juonen tietty höpöys selittyykin sillä, että Lewisin Narnia-kirjat ovat satukirjoja. Siitä huolimatta ne sopivat myös aikuisille ja nuorille, koska niiden sadunomaiseen tunnelmaan on niin helppo heittäytyä mukaan. Elokuvaversion ohjaaja Adamson ei kuitenkaan ilmeisesti ole käsittänyt tätä, vaan on tehnyt elokuvaansa haudanvakavana fantasiaepookkina. Sadunomaiset tapahtumat ovat kyllä jääneet, mutta sadunomainen tunnelma on heivattu menemään, ja siksi lopputulos tuntuu kovin mustavalkoiselta ja osoittelevalta – puhumattakaan siitä että sen mahtipontisuus menee hyvin usein tahattoman komedian puolelle. Perheen pienimmät ehkä voivat pitää tätä vaikuttavana ja jännittävänä – tiedä häntä – mutta vähänkään kokeneemmalle fantasiaelokuvan katsojalle elokuvan vaikuttavuutta tavoittelevat jaksot ovat lähinnä tylsiä.
Karmeat näyttelijät eivät ainakaan auta tässä. Päärooleissa Pevensien neljänä lapsena pelehtivät Georgie Henley, Skandar Keynes, William Moseley ja Anna Popplewell. Suoritusten taso vaihtelee näyttelijöiden välillä, minkä lisäksi itse kukin tekee melko epätasaista työtä elokuvan aikana. Suurin osa ajasta kuluu kuitenkin melko amatöörimäisten lapsinäyttelijöiden perussuoritusten saattelemana. Sisarusjoukon vanhinta poikalasta ja siten itseoikeutettua johtajaa Peteriä esittävä William Moseley on suoraan sanottuna kauhea. Runsaasti tuimailmeistä irvistelyä, julmia katseita ja painokkaasti lausuttua dialogia sisältävät maneerit takaavat että Moseley tuo huonolla tavalla mieleen Daniel ”Harry Potter” Radcliffen. Skandar Keynes Edmundina on vielä pahempi, sillä hän on höystänyt edellä lueteltuja ärsyttävyyksiä ohuen roolihahmonsa onnettomalla ylitulkinnalla. Anna Popplewell Susanin roolissa sentään jo yrittääkin jotain, ja perheen nuorimmaista, Lucyä, esittävä Georgie Henley on ikäisekseen itse asiassa aika hyvä. Ajoittaisista laadun pilkahduksista huolimatta Danny Lloydiä tulee Velhoa ja Leijonaa katsoessa kovasti ikävä. Huisin julmaa pahista Valkoista Velhoa esittävä Tilda Swinton on syystä tai toisesta saanut kehuja suorituksestaan, mutta itse en kyennyt löytämään mitään syytä tähän. Liam Neeson Aslan-jellonan äänenä kuulostaa lähinnä kornilta.
Harry Gregson-Williamsin ääniraita on tyypillistä Hollywoodin peruspaskaa – mies on mitä ilmeisimmin asettanut kosketinsoittimensa ”Choir Aahs” –asetukselle ja takonut sointuja muutaman kymmenen minuutin edestä. Gregson-Williamsin tylsä ja tunnelmaton ääniraita käykin hyvin käsi kädessä ohjaaja Adamsonin oman ilmeettömän kuvakerronnan kanssa. Alusta loppuun asti Velho ja Leijona on täysin vailla vivahteita, tunnelmaa tai syvyyttä. C. S. Lewisin alun alkaenkin yksinkertainen alkuperäiskäsikirjoitus on typistetty pelkäksi tyngäksi, hahmoista on typistetty pelkkiä karikatyyrejä vaikka tunteita ja juonen kiehtova Kristus-vertaus on typistetty pelkäksi hyvä-voittaa-pahan –patsasteluksi vailla luottamusta katsojan kykyyn ajatella omilla aivoillaan. Koko leffa tuntuukin olevan jotenkin torso näkemys aiheestaan. No, olemattomiin pelkistetyn sisällön tilalle on sentään otettu massiivisia taistelukohtauksia – mutta so what, ketä kiinnostaa? Mihin unohtui seikkailu ja fantasia? Tämänkaltaiselta elokuvalta hakee kaikkein mieluiten juuri toisten maailmojen vierautta ja eksoottista tunnelmaa, eikä niinkään CGI-armeijoita iskemässä toisiaan vasten.
Sinänsä kirjan ja elokuvan vertaaminen on aika typerää, niin erilaiset taidemuodot ovat kyseessä. Silti ei ole vaikea sanoa, kumman valitsisin mieluummin: Velho ja Leijona –elokuvan vai –kirjan. Ohjaaja Adamson on ottanut hyvän kirjan hyvällä tarinalla, ja sitten pilannut koko homman. Tekninen toteutus on päällisin puolin komeaa, mutta mikäpä isolla rahalla tuotettu nykyspektaakkeli ei olisi? Aivot narikassa tämän katsoo kerran, ja porukalla läppää heittäen toisen kerran. Rahat kannattaa silti säästää johonkin parempaan. Katsokaa mieluummin Ruggero Deodaton ”Barbaarit”, siinä taisteluille ainakin saa nauraa kunnolla.
