Francisco Vargas lienee ainakin El violinin perusteella niitä ohjaajia, jotka eivät turhia vetkuttele vaan menevät suoraan asiaan. Tällä kertaa tarina sijoittuu Meksikoa etäisesti muistuttavaan läpeensä korruptoituneeseen latinalaiseen banaanivaltioon ja heti ensimmäisessä kohtauksessa nähdään valtion sotilaita kiduttamassa ja raiskaamassa toisinajattelijoita. Tämä on ainut väkivaltakohtaus jota leffassa nähdään, mutta se jää polttomerkin tavoin koko lopun keston ajaksi takaraivoon muistuttamaan olemassaolostaan.
Varsinainen juonellinen ydin kertoo kolmen sukupolven muodostamasta maaseutua kiertävästä muusikkoperheestä, jonka patriarkkana toimii yksikätinen, elämän ja auringon kuluttamilla viisailla kasvoillaan maailmaa tarkkaileva ja viuluaan soittava Don Plutarco. Valtion joukkojen hyökättyä kapinallisten tukikohtaan ja katkaistua näiden yhteyden salaiseen ammusvarastoonsa Don päättää yrittää päästä kiertävän muusikon ominaisuudessa sotilaiden valtaamalle leirille ja salakuljettaa mukanaan mahdollisimman paljon ammuksia metsissä ja vuoristossa piileskeleville kapinallisille.
Tätä kirjoittaessani tulin tarkastelleeksi vähän tekijöiden taustoja ja huomasin kyseessä olevan paitsi Vargasin debyyttiohjauksen, myös tämän toistaiseksi ainoan pitkän fiktioelokuvan. Tämä tuntuu kovin omituiselta, sillä El violinissa on valtavasti lupausta ja ohjaajalla selvästi lahjoja alalle. El violin esimerkiksi on kuvattu hyvin pienellä budjetilla, mutta Vargas on selvästi osannut tehdä valtavan joukon oikeita valintoja saadakseen kokonaisuuden toimimaan näinkin hyvin: väkivaltamässäilyn sijaan kerronta on parhaimmillaankin lähinnä sopivan vihjailevaa ja vaikka enin osa näyttelijöistäkin onkin tekoaikaan ollut varsin nimettömiä tekijöitä, ei näiden työskentelystä kokemattomuutta oikeasti huomaa mistään kohtaa. Pääosanesittäjä Ángel Taviralleki tämä oli ensimmäinen ja viimeinen elokuva, mutta mies palkittiin roolisuorituksestaan saman vuoden Cannesissa.
El violin on erittäin yksinkertainen elämys hyvin yksinkertaisella premissillä, joka etenkin tylsän ja sekavahkon alun suhteen olisi kaivannut enemmän tarkkuutta. Nätti, dokumetaarisempaa tunnelmaa hakeva ja niinikään maailmalla palkintojakin kerännyt kuvaus pelastaa onneksi siinäkin suhteessa paljon. Vaikka El violinia voikin siis hyvällä omallatunnolla kutsua toisinaan vähän pitkäveteiseksikin, ei tätä ainakaan täysin tyylitajuttomaksi latinorainaksi voi missään nimessä sanoa. Jälleen yksi sulka siis Vargasin hattuun.
Varsinaisen tarinan epilogi oli pienessä avoimuudessaankin suosikkikohtaukseni koko elokuvassa. Katsojalle ei missään kohtaa suoraan kerrota mitä tarinan keskeisille henkilöhahmoille tai kapinallisille tapahtui, kuka sai elää ja kuka kuolla. Viimeisissä kuvissa muusikkoperheen nuorimmainen nähdään soittamassa slummin asukkaille epävireisellä kitarallaan, lopulta poistuen tietä pitkin kadoten aina horisonttiin. Ilmeisesti Vargas on tällä halunnut sanoa, että tapahtuipa kapinallisille mitä tahansa, köyhien toivoa paremmasta huomisesta ei kovaotteisinkaan diktaattori kykene täysin tuhoamaan.
