James Frawleyn ohjauksessa on syntynyt jokunen Columbo-sarjan osista. Mutta ei The Big Bus tai Pitkä, hullunkurinen linjuri ole, kuten nimestäkin voi jo päätellä, kuitenkaan rikosleffa. Sen hengenheimolaisia ovat katastrofileffoille hekotelleet Hei, me lennetään! (1980) ja sen jatko-osa Hei, taas me lennetään! (1982). Jos tarkkoja ollaan, ne ovat The Big Busille jopa velkaa, sillä Frawleyn pätkä laittoi läskiksi disaster-genren perinteet jo 1976, kun lajityyppi eli kultakauttaan.
Genren perinteet tosiaan natisevat liitoksistaan. Riemurallin tapahtumapaikkana on ydinkäyttöinen superbussi, jonka kyytiin on ahdettu se tyypillinen joukko: hirmuvehkeen suunnittelija (Channing), kinasteleva aviopari (Kellerman & Mulligan), ärsyttävä diiva (Redgrave), vanhus (Gordon), uskossaan horjuva uskonmies (Auberjonois) ja tietenkin menneisyytensä kalvama kuljettaja (Bologna). Denverin ja New Yorkin väli olisi tarkoitus taittaa atomivoimalla, mutta mystinen Ironman (Ferrer) järjestää sabotaasioperaation bussin ja sen matkustajien pään menoksi. Megakulkupelin alla tikittävä pommi on murheista silti pienimpiä. Missä tahansa vaiheessa kaikki voivat joutua toisiaan estottomasti lemmiskelevien Cranejen alle, kuljettaja-Danin kannibalismin kohteeksi tai esimerkiksi hukkua pahassa kurvissa bussin uima-allasosastolle. Tunnelma on siis vähän kuin Hindenburgissa (1975), mutta kreisimpi.
Pitkä, hullunkurinen bussi riemastuttaa erityisesti siksi, että ainakin puolet sen keskeisistä näyttelijöistä pystyy eläytymään rooleihinsa loiskimatta kaikkia vesiä yli ammeenlaidan. Toisin sanoen, he osaavat suhtautua työhönsä riittävällä vakavuudella. Riittävällä vakavuudella hommiinsa ovat suhtatuneet myös lavaste- ja tehostepuolen tyypit, sillä iso bussi on ikäänsä verrattaen melko komea ilmestys.
Moni leffan vitseistä kaipaa lisää kimmokkuutta, mutta puoliväsyneessä mielentilassa heikompikin huumori hohotuttaa. Sitä paitsi, vaikkapa Scary Movie -elokuviin verrattuna tämä leffaparodioiden unohdettu esi-isä on joka tapauksessa nenäkkäämpi ja purevampi tapaus. Leslie Nielseniä ei rainassa nähdä, mutta jo Richard Mulliganin pärstä ja Stockard Channingin sivaltava kieli korvaavat tätä puutetta omalla tavallaan.
