Elämä jatkuu, Renée Z. jatkaa epäterveellistä painonmuutosurheiluaan roolien välissä, ja kaikkien leffanyyhkyttäjien sankaritar Bridget Jones pysyy sympaattisena säheltäjänä. Leffan taso sen sijaan huojahtelee jo enemmän jatko-osan myötä – olkoonkin että kokonaisuus on sitä kuulua perusvarmaa työtä.
Juuri perusvarmuus on se kirosana, joka Bridgetin kohellusta tällä kertaa vaivaa. Taustalla välkkyy liian selvästi se fakta, että Helen Fieldingin luoman hahmon ensimmäinen seikkailu oli otettu vastaan paremmin kuin hyvin. Ei pelkästään kohdeyleisön eli nuorten naisten osalta, vaan nyky-yhteiskunnan paineiden riepottelema nainen hyväksyttiin myös laajemmalti. Nyt pusketaan kriisistä kriisiin tietoisena siitä, että kyllä tämä hömppä katsotaan joka tapauksessa. Onhan siinä se suhteettoman iso suhdesoppa ja vankilavierailukin… Pakkohan sen on toimia!
Pari romanttista hetkeä ja saman verran (tyttömäiselle) naurulle omistettuja kepeitä kohtauksia, paljon muuta Bridget Jonesin toinen päiväkirja ei tarjoa. Lyhyt revikka on osuvin tapa tiivistää katselukokemus, joka on puolihelppo, puolikepeä ja ennen kaikkea mitäänsanomattoman ohut. Ja leffan nostattamaan ikitylsään painokohuun todettakoon sivuhuomautuksena: Reneé on paremman näköinen näin kuin… punaisilla matoilla mitäänsanomattoman ohuena.
