Minun lempiohjaajani Kubrickin leffoja olen nähnyt peräti kuusi (joista tämä ja Hohto on suosikkini) ja näistä juuri tämä on niistä se kaikkein erikoisin. Se on yksi kuuluisimmista aiheista, joka jakaa katsojat kahteen ryhmään: toiset pitävät tätä rohkeana tekona ja idealtaan kaikkein nerokkaimpana, kun taas toiset sanovat tätä kuvottavaksi ja väkivallan ylistykseksi. Ehkä negatiivisuutta jakelava joukkue saattaa osittain olla oikeassa, mutta minä kallistun silti reilusti niiden heppujen seuraan, jotka sanovat tätä hyväksi.
Kellopeliappelsiini elokuva perustuu Anthony Burgessin romaaniin. Olen kyllä kuullut, että itse kirjailija ei pitänyt filmiversiosta, mutta koska en ole lukenut itse kirjana, en tiedä mitä sanoa. Kerran minulla olisi ollut tilaisuus nähdä, voittaako leffa kirjan vai päinvastoin. No parempi onni ensi kerralla, nyt keskitytään kirjan sijasta tähän elokuvaan.
Juoni: Eletään kuviteltua lähitulevaisuutta, jossa kaikki talot esineineen on väännelty futuristiseen tyyliin. Tarinan päähenkilö on Alexander DeLarge, ystävien kesken Alex, joka rakastaa Ludvig Van Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa. Sen sijaan, että Alex olisi kunnollinen koulua käyvä isän ja äidin kullannuppu, hän hilluu iltaisin kolmen “drugansa” kanssa maitobaarissa ja sieltä lähtevät viettämään lopun illastaan ryöstellen ja raiskaten ihmisiä. Pian käykin niin, että isoa keikkaa tehdessä ja tapettuaan vahingossa uhrinsa, Alex hylätään poliisien huostaan. Alex saa vankilassa kuulla hallituksen täyttöön panemasta Ludovico-menetelmästä, jolla pahimman luokan nilkki muuttuu väkivallasta ja seksistä pahoinvoivaksi, hyväksi ihmiseksi, vaikkakin sivuvaikutuksia ilmenee…
Kubrickilla homma hoituu jälleen. Ohjaus on hoidettu näyttävästi suurella rakkaudella aihetta kohtaan. Missään ei ilmene vikoja, kuten Kubrickilla on ollut tapana yleensä menetellä niin. Hän kun halusi kaiken näyttävän täydelliseltä, vaikka samoja kohtauksia oltaisiin jouduttu käymään tuhansia kertoja läpi. Käsikirjoitus rulaa, jopa niin tutut kamera-ajot, joita olen nähnyt Avaruusseikkailu 2001:stä Eyes Wide Shutiin asti.
Kaikista näyttelijöistä Malcolm McDowell on täysin ylivoimainen. Hän omaksuu Alexin hahmon todella hienosti. Hän saa Alexin näyttämään tarvittaessa niljakkaalta ja petolliselta, mutta myös väärinymmäretyltä ja säälittävältä. Minä itse oikein säälin tätä roolihahmoa kaikista niistä edesottamuksista. En oikein voi kuvitella ketään muuta näyttelijää esittämään Alexia niin hyvin kuin McDowell. Sanatkin sopivat kuin nyrkki silmään.
Eli siis yhteenveto: Aikanaan Yhdistyneissä Kuningaskunnissa pannaan joutunut, ainut tappouhkauksia kerännyt elokuva, hämmästytti minut. Tämä ei kylläkään ihan Hohdon yläpuolelle nouse, mutta kuuluu kolmen parhaan Kubrickin leffan joukkoon (toinen hyvä leffa on Full Metal Jacket). Harvoin olen nimittäin nähnyt näin rohkeata teosta, ja voi olla, että tämä jää viimeiseksi, mitä tulen ikinä näkemään, jos huono onni on matkassa.
