Nuori poika laskee pyörällä alas soratietä keskellä maalaismaisemaa. Louis Mallen Lacombe Lucien alkaa piinaavan pitkällä montaasilla, jossa Lucien pyöräilee. Maisemaa ei ihan voi kutsua postikorttimaiseksi. Kuvissa on kuin vasta paljon myöhemmin syntyneen dogma-suuntauksen tyyliä. Pyöräilystä Malle siirtyy näyttämään, kuinka Lucien ampuu pikkulinnun. Poika virnuilee. Siinä kaikessa Lucien Lacomben koko olemus oikeastaan tiivistyy. Hän on näennäisen viaton maalaisnulikka, koltiainen ja tappavan vaarallinen.
Lacombe Lucien perustuu tositapahtumiin. Lopputulos on kuitenkin Mallen tulkintaa, joten minään historiallisena dokumenttina ei tätä elokuvaa kannata oikeastaan ottaa. Elokuvassa eletään sodan läheisyydessä. Ranska on miehitetty. Maalaisidyllissä kasvanut poika turhautuu, hänen isänsä on teillä tietymättömillä, ja vastarintaliikkeen toiminnallinen luonne vetää nuorukaista puoleensa. Mutta Lucienia ei haluta päästää kovaan leikkiin mukaan. Tästäkös poika turhautuu vielä enemmän ja päättää pyrkiä miehittäjien avuksi. Mitäkö väliä sillä on, kenen joukoissa taistelee, kunhan vain saa taistella? Lucien on ajatusmaailmaltaan vielä siis lapsi, mutta kasvamassa siihen mittaan, ettei pelkkä perhosten siipien repiminen tunnu täyttävän hänen tarpeitaan. Tositilanteisiin päästessään tästä pikku barbaarista tulee hirviö, jossa saksalaiset näkevät lupaavaa ainesta, oma äiti vain pienen poikansa ja juutalaiset yhtä aikaa säälittävän ja pelottavan käärmeen, joka ei tiedä istuvansa iltaa illallisensa kanssa.
Elokuvana Lucien Lacombe on kuin hyvin kuivaa vuosikertaviiniä, taidolla tehtyä, mutta vain sen arvon ymmärtäville sopivaa. Mallen tämä taidepaukku saattaa kirvoittaa katselijoissaan halua keskustella Ranskan miehityksestä silloin joskus, fasisimista ja vaikkapa siitä, millaisia saksalaisten kollaboraattorit ovat oikeasti mahtaneet olla. Yksilötasolla kerrottu tarina antaa kuitenkin niin vahvan kuvan Lucienista, että sitä voi olla vaikea murtaa. Esittäähän hahmoa tässä vieläpä autenttisella paikallisaksentilla haasteleva amatööri, Pierre Blaise.
Toteava, julma ja hillittyydestään huolimatta vahvasti kantaa ottava – näin voisi Lacombe Lucienia ylistää leffana. Perjantai-illan chillauselokuvaksi siitä ei kuitenkaan ole. Rehellisesti sanottuna, on vaikea pitää elokuvasta, jonka päähenkilö muuttuu pienempiään kiusaavasta ilkiöstä omaa etuaan ajavaksi takinkääntäjäksi, ja muut henkilöt muistuttavat pelinappuloita, joita yksi mies (ohjaaja) työntää hänen eteensä kuin jossain laboratoriokokeessa. Tämä on kylmä elokuva, mutta se ei siis joka tilanteessa tarkoita huonoa elokuvaa.
