Prinsessa Dianan kuolema elokuussa 1997 oli niin iso ja järkyttävä tapaus, että se pisti jopa musiikkilistat sekaisin. Dianan hyvän ystävän Elton Johnin hätäisesti uudelleenlämmitelty Candle in the Wind -balladi upposi hysteerisiin surijoihin kuin veitsi voihin, ollen edelleen yksi kaikkien aikojen myydyimmistä singlejulkaisuista. Kappale ei edes ollut kovin erityinen, mitä nyt tarpeeksi paatoksellinen ja oikeaoppisesti ajoitettu. Menetyksestä poikinut menestys siis. Perikato-elokuvasta paremmin tunnetun Oliver Hirschbiegelin yritys siirtää Dianan haamu takaisin populaarikulttuuriin sen sijaan on rehellisesti sanottuna floppi useammaltakin suunnalta tarkasteltuna.
Tässä kohdassa on hyvä kertoa, että minä oikeasti toivoin Diana-elokuvan olevan hyvä. Toivoin, että kaikki ne niin monet pahat sanat olisi heitetty turhaan Walesin prinsessan mukaan nimetyn leffan kapeille hartioille. Toivoin, että elokuvalla olisi tarttumapintaa. Jokaisen toivomuksen kohdalla jouduin pettymään. Ja toivomukset ja odotukset päin tunnelinseinää syöksevä leffahan on aina pelottavan lähellä toivotonta tapausta.
Diana kertoo nimihenkilönsä elämän kahdesta viimeisestä vuodesta (1995-97). Charlesia ja lapsia ei ruutuun tuoda, he ovat vain dialogitasolla käsiteltäviä menneisyyden pienoisia ongelmia. Dianaa (Watts) vie eteenpäin palava rakkaus kirurgi Hasnat Khaniin (Andrews). Onnettomuustoveri Fayed on hänkin vain välttämätön etappi rakkauden ja kuoleman välissä.
Pääosakaksikko tekee kumpikin voimakkaan roolisuorituksen, mutta juuri kukaan ei näe niiden hyvyyttä, kun kokonaisuus huojuu käsikirjoitus-nimisen tukipilarin murentuessa. On-Off-suhteesta ja lehdistön veemäisyydestä (veemäisyyttä kuvataan lähinnä nousevalla melutasolla) revitään kaikki nopeasti irti, loppumatka on tunnin mittainen alamäki kohti loppua, jonka meistä jokainen tietää. Lostin Sayidina tunnettu Naveen Andrews on käynyt Christian Bale -tyylisen muuntumisprosessin: levennyt kasvoilta, vakavoitunut ja kasvanut ”kaikki tappavasta irakilaiskiduttajasta” tähän pakistanilaisen huippulääkärin rooliin oikeastaan pirun tyylikkäästi. Aina ihastuttava Naomi Watts joutuu kurjaan paikkaan. Kyseessä kun on ns. klassinen Oscar-pystielokuva. Rakastettu naishahmo, traaginen loppu, brittiläinen kuningasperhe vain kivenheiton päässä. Tulkkaajana suurproduktioiden ja kunnianhimoisempien pikkutuotantojen välillä tasapainotellut viime vuosikymmenen kameleontti (Mulholland Drive, 21 grammaa, Ring, Inland Empire, Funny Games…) Luulisi, että Wattsin täytyisi olla vain oma itsensä (tai siis säilyttää tasonsa ollessaan Diana) ja palkintokaapin magneetti hoitaa taas kehut ja pystit kotiin. Mutta Dianan rooli on hankala. Miten olla yhtä aikaa maailman kuuluisin nainen ysärijakkuihin sullottuna, paparazzien kameroiden stalkkerikosketuksen ykkösuhri, suuria puheita luennoiva hyväntekijä numero kaksi (heti Bonon aurinkolasien jälkeen), itsetuhoisuuteenkin ajautunut, loukattu nainen ja vielä rakkauden hulluun hurmaan hukkunut? Diana-leffan perusteella vastaus kuuluu: ei mitenkään. Täytyy vain mukailla kässärin sirpaleisuutta, ottaa irti yksittäisistä kohtauksista sen minkä vain voi. Ja unohtaa se, että Naomi ja Diana eivät juuri muistuta ulkoisesti toisiaan (joku voi vapaasti huutaa tässä kohdassa ”Mutta hei se kampaus ja jakut!”).
Sirpaleinen on leffakokonaisuuskin: asvalttiin syösty lasi, jonka muutamasta palasesta auringonvalo kimmeltelee kauniisti silloin, kun Watts tavoittaa oleellisen ja kantaa eeppiseksi Koko kansan rinsessa -muisteloksi aiottua haverilaivaa yksin (tai siis kaksin, emmehän unohda Say… Hasnatia). Toisaalta toiseksi vertauskuvaksi leffalle käy jäykkä ja kylmä brittivirkamies, joka on laittanut ysäririllinsä päähän silmäilläkseen jotakin kiinnostavaa. Vaikkapa budjettiesitystä, ei maansa prinsessasta kertovaa elokuvaa.
Bonukset tulevat siitä, että vaikka suhdesopan annetaan kiehua yli, itse onnettomuudella ei mässäillä. Tosin leffa kritisoi paparazzisaatanan puristusotetta, mutta on itse se, joka palauttaa Dianan vielä kuusitoista vuotta kuolemansa jälkeen otsikoihin. Loppuratkaisuyritys on jopa kunnianhimoinen, mutta silti pelkkä aamupalapannukakku, jolla ei ole kaverinaan pekonia, munia tai edes höyryävää kupillista teetä. Siinä ympäristössä englannin ruusun ei ole hyvä rakastua eikä lakastua.