Charlie’s Angels on jälleen yksi tarpeeton uudelleenlämmittely, joka hakee oikeutusta olemassaololleen paitsi vastaamalla vallitsevan kulttuuri-ilmaston äänekkäimpään marinaan, myös kytkemällä tekeleen franchisen aiempiin inkarnaatioihin.
Kuten arvata saattaa, leffa on täysin geneeristä kepeää agenttitoimintaa, jossa ei ilmeisistä yrityksistä huolimatta ole mitään uutta. Leffa on kuin mekko, jonka paljetit kliseitä. Niitä on tiuhassa ja joka kerran kun kimaltaa, muistaa katsovansa laskelmoitua roskaa. Kaikesta paistaa käsikirjoittaminen ja oksettava sjw- ja cancel-kulttuurin kosiskelu. Juoni on kuin käytetty nylonsukka. Reikäinen ja ohuttakin ohuempi.
Käsittelyltään raina on kaikkein rasittavin. Joka ikinen mieshahmo on joko limanuljaska tai naisten palvelukseen alistettu villasukka. Huomaamatta ei todellakaan jää myöskään se, että jos jokaisen mahdollisen vähemmistön kiintiöedustajaa ei ole vielä tarinan mittaan muistettu ripotella menoon mukaan, tapahtuu se viimeistään krediittimontaasissa. Sitten ihQsti voimaannutaan woo-huutojen säestyksellä!
Charlie’s Angels on loistava esimerkki siitä, mikä valtavirtaelokuvassa on tänä päivänä eniten vinossa. Se ei ole se, että elokuvien pitäisi esittää todellisuus uudessa valossa, vaan se, että ne esittävät todellisuuden uudessa valossa. Sen sijaan, että keksittäisiin uutta, pop-kulttuurin ikoneita asetellaan toistuvasti päälaelleen erilaisten agendojen alttareille ja survotaan pakotettujen normien muottiin, joka edustaa pienen toisten puolesta mielensä pahoittavien utopiaa.
Mielenkiintoista on seurata, missä vaiheessa elokuvateollisuudessakin oivalletaan vanha sanonta: tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Se, joka on keksinyt loukkaantua kovimpaan ääneen, ei automaattisesti ole oikeassa.
Ironista on, että näitä glitterillä kuorrutettuja kikkareita suoltavat kumiankat eivät ymmärrä kusevansa omiin muroihinsa. On jopa vähän hankala käsittää, kuinka niinkin voimakkaasti rahaa totteleva koneisto kuin Hollywood, ottaa toistuvista flopeista ja murskakritiikeistä niin vähän opikseen. Kun elokuvan heterogeenisyys ampuu niin totaalisesti yli, että se ei enää edusta katsojakunnan todellista demografiaa, se ei myöskään tunnu enää kenestäkään omalta, ja tuloksena on kalkkuna.
Epäuskoisen köhähdyksen aiheuttaa myös se, millaisia nimiä tällaiseen katsojia aliarvioivaan ala-arvoiseen soppaan onnistutaan toistuvasti jallittamaan. SPOILERIVAROITUS! Tässäkin tapauksessa peräti alkuperäisiä enkeleitä. Huoh.
Charlie’s Angels ei ole luomus tai taidetta, vaan laadittua synteettistä voimaantumissiirappia. Sen, että leffan voi hankkeen puuhanaisen, Elizabeth Banksin, kamerantakaisen biografian tarkastelussakin todeta alisuoriutumiseksi ja että Franchisen edellinen uudelleenkäynnistys onnistui paremmin jokaisella osa-alueella – jopa sillä, mitä tuorein räpellys tavoittelee, pitäisi kertoa todella paljon.
Erityismaininnan ansaitsevat Elena Houghlinin teatraaliset tuskan ilmeet ja teennäinen kulmakarvojen muljauttelu. Vaikea käsittää, miten tällaisella kesäteatterilla pysyy Hollywoodin tuulissa pintaliidossa.
