Venäläissyntyinen ja latvialaistaustainen Teuvo Tulio on kiistatta suomalaisen elokuvan kaikkien aikojen mielenkiintoisimpia nimiä. Tämä neljällä eri vuosikymmenellä elokuvia ohjannut ja laadultaan hyvin vaihtelevia aikaansaannoksia tehtaillut outolintu tunnetaan edelleen kotimaisen maalaismelodraaman tunnustettuna mestarina. Mikäpä tämän lajityypin taitajalle sopisikaan paremmin kuin Johannes Linnankosken suomiromantiikan avainteos Laulu tulipunaisesta kukasta?
Koskelan Olavi on tukkijätkä, joka on kulkijaksi luotu. Nuoruutensa päivät hän kiertelee kylästä kylään ja pellosta peltoon tavaten aina vain uutta hameväkeä, johon hänellä on synnynnäinen lahja sekaantua. Iloisen nuoruuden hurvittelujen jälkeen eteen kuitenkin sattuu neiti, joka ei olekaan yhtä helppo nakki: Kyllikki on ylpeä ison talon tyttö, joka ei kenen tahansa tukkijätkän mukaan lähdekään. Vertaisensa vihdoin kohdannut Olavi rakastuu päätä pahkaa tähän tyttöön, ja voittaakseen tämän sydämen hän päättää laskea hurjan ja kesyttämättömän kosken osoittaakseen rakkautensa voiman. Mutta kosken lisäksi Olavi huomaa joutuvansa kohtaamaan myös paljon vaikeampia haasteita, Kyllikin isästä oman menneisyytensä tilintekoon, ennen kuin täydellinen onni on mahdollista saavuttaa.
Tarina on monille tuttu niin kesäteattereiden kestosuosikkina kuin Linnankosken upeana alkuperäisteoksenakin. Kyseessä on pohjimmiltaan hyvin romanttinen kuvaus itseään etsivän nuoren miehen tärkeästä askeleesta aikuisuuteen ja pohdinta siitä, mikä elämässä on tärkeää. Vaikka elokuva onkin vuodelta 1938 ja kirja vielä kolme vuosikymmentä vanhempi, on tarina pystynyt säilyttämään ajattoman luonteensa. Sama pätee itse elokuvaan, joka iästään huolimatta on vanhentunut vain osittain.
Laulu tulipunaisesta kukasta on Teuvo Tulion neljäs elokuva. Se on myös hänen uransa kenties tärkein kulminaatiopiste, sillä siinä hän viimeistään päästi valloilleen oman, tunnistettavan tyylinsä ilman, että se vielä toisti itseään. Tulion muita elokuvia kun vaivaa paha toiston pirulainen ja hänen tapansa leikellä pätkiä vanhemmista elokuvistaan uudempiin tuntuu nykykatsojasta lähinnä arveluttavalta. Laulu tulipunaisesta kukasta on kuitenkin Tulion tyypillisintä elokuvaa parhaimmillaan pauhaavan melodraaman ja yltiökylläisen romanttisuuden toimiessa täysillä.
Elokuva etenee rauhallisesti pohjaten kerrontansa vahvasti ilmiömäiseen kuvakieleen, joka parhaimmillaan lähentelee tasoltaan itse Linnankosken romaanin kerronnallista rikkautta. Elokuva on selvästi saanut vaikutteita 1920- ja 1930-luvun keskieurooppalaisista elokuvista, mutta on kuitenkin tunnistettavasti omanlaisensa. Olavin herkät hetket neitosten kanssa tuovat hiljaisine henkäyksineen ja vienoine musiikkeineen paikoin mieleen Luis Buñuelin rakkauselokuvan Kulta-aika ja oivaltava kameratyö lähikuvineen ja luonnonmaisemineen Leni Riefenstahlin työt. Elokuva herkuttelee kansallisromanttisesti Suomen luonnon ihanuuksilla koivujen, auringon kimmellystä heijastavan veden ja tuulen riepottelemien peltojen ollessa tärkeä ja korvaamaton osa itse elokuvaa.
Laulu tulipunaisesta kukasta valmistui aikana, jolloin äänielokuva oli täällä Suomessa vielä uusi ja ihmeellinen asia. Sen johdosta elokuva onkin huomattavan mykkäelokuvamainen useiden aikalaistensa tapaan. Kaikkein eniten tottumattomuus äänielokuviin paistaa esiin näyttelijätyössä: monet näyttelijät tavaavat repliikkinsä nykykatsojaan kummastuttavan hitaalla tempolla (lieneekö siksi, että niistä saisi jotain selvää?) ja suurimmat tunteet esitetään edelleen kasvoin ilmeillä ja eleillä. Elokuvaa katsoessa katsoja saattaa monesti erehtyä ajattelemaan katselevansa mykkäelokuvaa, sillä elokuva sisältää väliin pitkiäkin täysin musiikin ja kuvakerronnan varaan rakennettuja jaksoja.
On selvää, että Linnankosken romaani on paitsi kertomus nuoresta miehestä, myös onnistunut yritys sijoittaa Don Juan -tarusto romantiikkaa unohtamatta suomalaiseen ympäristöön. Tulio on oivaltanut tämän seikan romaanista ja onnistunut vangitsemaan Linnankosken kirjan hengen juuri oikeanlaisena itse elokuvaan. Rakkausdraaman lisäksi Laulu tulipunaisesta kukasta on ilman muuta myös rakkauslaulu Suomelle; elokuvan yksi ansio onkin sen luoma yltiöromanttinen Suomi-kuva, jota kyllästymiseen asti on yritetty jäljitellä vähäisimmissäkin teoksissa. Mutta toisin kuin Timo Koivusalon kansallispopulistisissa versioissa, on Tulion näkemyksessä sentään jotain alkuperäisen aitoa kipinää.
Laulu tulipunaisesta kukasta on kuin raikas tuulahdus menneistä kesistä vangittuna filmille. Vaikka se ajan saatossa onkin menettänyt viihdearvoaan, ei sen visuaalisia tai kerronnallisia ansioita kukaan voi siltä viedä. Elokuvan Suomi-kuvalle ja melodraaman pauhulle voi halutessaan jopa nauraa sydämellisesti ajatellen, että on siinä elämästä kaunista yritetty tehdä. Toisaalta ei nykyinenkään Hollywood-draama aina realismilla juhli, ja elokuvan juoni on pohjimmiltaan juuri sellainen, josta edelleenkin kerrotaan tarinaa yhä erilaisemmissa muodoissa. Teuvo Tulion muoto tarjoaa meille nostalgian ja rikkaan kuvakielen lisäksi myös ajatuksen siitä, kuinka maailmaa on mahdollista katsoa.
