Mikään ei ilahduta aamutuimaan niin kuin kuppi höyryävän kuumaa kahvia. Yksinään tuota jaloa juomaa ei kuitenkaan tee mieli litkiä vaan kylkeen saisi mielellään olla jotain pientä naposteltavaa kuten donitseja, keksejä tai mitä vaan vähänkään makeaan viittaavaa. Sokerikorput ovat myös hyviä, varsinkin kastettaessa suoraan kahvin sekaan. Kuvitellaanpa että mainitun herkun sokeri olisi korvautunut suolalla. Aikas imakka maku eikös? Matka maan keskipisteeseen 3D on kuin suolakorppu: karsean makuinen, vaikeasti nieltävä ja kaikin puolin vastenmielinen kuiva kokkare.
Filmin yhdentekevässä juonessa Trevor Anderson (Brendan Fraser) löytää veljensä jäämistöistä kirjan, jonka antamia ohjeita hän veljenpoikansa Seanin (Josh Hutcherson) kanssa päättää lähteä seuraamaan tarkoituksenaan selvittää oliko hänen veljensä kuolemaan johtanut retki ylipäätään mahdollinen. Matka maan keskipisteeseen alkaa jäätävästä Islannista, paikalliseksi oppaaksi mukaan tarttuu Hannah Asgeirsson (Anita Briem). Tällä kokoonpanolla matkaa taitetaan välillä jalan, lautalla ja jopa kaivosvaunulla. Taipaleen varrella maan keskipisteeseen ja takaisin vastaan ehtii tulla miltei kaikkea jyrkistä rotkoista aina dinosauruksiin asti.
Tämän etäisesti elokuvaa muistuttavan kokemuksen jälkeen jo leffassa ”Viidakon Ykä” ärsyttänyt Brendan Fraser pomppasi kevyesti inhokkilistani kärkipäähän. Mies on yksiulotteisessa roolissaan uskomattoman pökkelö. Toisaalta mitä sitä turhaan yrittääkään liikoja kun ilmekavalkadista löytyy vain se yksi ja sama pällistely. Hänen seuralaisensa eivät myöskään herätä muuta kuin vahvaa irritaatiota koko masentavaa produktiota kohtaan. Näyttelijöiden välinen kemia on lisäksi liki olematonta, mutta mitäs pienistä jos 3D:llä saadaan katsojien tuohia runsaammin taskuun.
Aiheesta sujuvasti jatkaen laskisin tämän olleen ensimmäisiä uuden 3D aallon pläjäyksiä, ilmiöhän eskaloitui merkittävästi vasta vuotta myöhemmin Avatarin menestyksen myötä. Tavalliselta ruudulta katsoessa kolmiulotteisuus on kuitenkin täysin turha lisä eikä ainakaan paranna elokuvaa. Toisaalta vähäistä hupia on mahdollista repiä (ja sivumennen sanoen muuta hupia filmistä on tuskin mahdollista saada irti ellei halua järjestää levyroviota) laskemalla niitä kohtia, jotka on selkeästi tehty vain 3D:tä varten.
Varsinainen ongelma ei suinkaan ole päälleliimattu uutuudentavoittelu vaan leffan kokonaisvaltainen muovisuus; efektit ovat muovisia, maisemat ovat muovisia, vitsit ovat muovisia ja jatkuvat läheltä piti tilanteet suorastaan erityismuovisen keinotekoisia. Kaikenlainen realistisuus on heitetty romukoppaan näyttävyyden kustannuksella. Fysiikan lakeja rikotaan niin kiivasta tahtia, että jos mukana olisi joku kyseisestä ammattikunnasta hän kuolisi filmin ensimmäisen puoliskon aikana pelkästä kauhusta. Erikseen haluaisin varoittaa elokuvan huumorista. Joskushan on ihan paikallaan nauraa myös huonoille vitseille puhtaasti niiden absoluuttisen surkeuden takia. Matkassa maan keskipisteeseen (ja edelleen 3D:nä) niin sanotut vitsit ovat oikeasti syvältä ahterista.
Onkin paikallaan sanoa ettei ”niin huono että on jo hyvä” argumentti ole validi peruste katsoa tätä tekelettä missään olosuhteissa. Joskus huono vain on yksinkertaisesti niin huono, että se on täsmälleen sitä eikä lähelläkään mitään muuta, viimeisenä ainakaan nautittavaa elokuvakokemusta. Tämä arvostelu on kirjoitettu hyvän aikaa leffan näkemisen jälkeen, joten pahimmat patoumat jäävät salaisuudeksi. Yhtä kaikki ohjeeni on välttää tätä kaikin keinoin, koska aika on rajallinen resurssi. Miksi tuhlata sitä tällaiseen pökäleeseen kun maailma on täynnä laadukkaampaa katsottavaa?
