Lucas Jackson (Paul Newman) joutuu pakkotyöhön tehtyään ilkivaltaa: hän tuhosi pysäköintimittareita päissään. Vankeudessa hän alkaa puskea kovaa päätään sääntöjen järjestelmää vastaan ja jatkaa puskemistaan koko ajan. Vankien keskinäisessä hierarkiassa korkealla oleva Dragline (George Kennedy) on ensimmäinen este jonka lävitse Luke puskee puhtaalla itsepintaisuudellaan ja vielä sinetöi voittonsa todistamalla kerskumisensa syyn oikeaksi. Valitettavasti vankilajärjestelmä on huomattavasti lujempi este ja Luke jatkaa puskemistaan eikä järjestelmä halua muuta kuin hänen lopettavan puskemisensa. Työleiriä johtavan kapteenin (Strother Martin) on pakko vastata. Kuinka pitkään voi ihminen jatkaa periaatteellista puskemistaan vaikka on jo hävinnyt?
Paul Newmanin itsevarma, hiljainen hymy ja pistävän sininen katse peittää alleen suunnattoman itsepäisen luonteen tässä omituisessa elokuvaristisiitoksessa. Onko kyseessä antiautoritaarisen sankarin kohottaminen vapahtajaksi? Onko kyseessä vankiladraama? Onko kyseessä pelottava dystopia Järjestelmän voimasta nujertaa tai tuhota kaikki uhmaajansa vai mikä on kyseessä? Oli miten hyvänsä, niin Newman tekee erinomaista työtä itsepäisenä Lukena joka lopulta kysyy itse yläkerran isännältä miksi hän on sitä mitä on ja ei löydä paikkaansa, mikä antaa kokonaisuudelle eksistentialistista vivahdetta.
George Kennedy ja tästä roolista parhaan miessivuosa-Oscarin kahmaissut iso mies tekee erinomaista työtä karskina, mutta pohjimmiltaan yksinkertaisena vankina joka luovuttaa Luken itsepintaisuudelle ja ehkä näkee tämän ponnistuksessa jotain aatteellista sisältöä jonka Luke itse kieltää. Strother Martin vääntää äärimmäisen epämiellyttävää punaniskajenkkiaksenttia.
Vaikka juoni on melkoista huttua ja Stuart Rosenbergin ohjaus hapuilee päämäärissään eräs toinen kameran takainen vaikuttaja tekee uskomatonta työtä ja kohottaa kokonaisuuden arvoa. Kyseessä on kuvaaja Conrad L. Hall, joka tuo upeassa kuvauksessa esille auringon paahtaman Syvän Etelän, hikisen likaiset ukonruumiit ja pimeyden. Voi sanoa että lähes jokainen kuva on silkkaa kuvataidetta ja hohtaa uskomatonta kauneutta – ei eleganssia sillä isossa kaljuuntuvassa, kaljamahaa omaavassa yrmyssä joka murjoo pienempää sinisilmäistä muikkua päähän ei ole mitään eleganttia.
Heikko juoneltaan, mutta näyttelijäsuoritukset, uskomaton kuvaus ja loistavat yksittäiset kohtaukset parantavat kokonaisuutta ja kohottavat tämän hyvien elokuvien joukkoon.
