Jos Ridley Scott jostakin syystä jäisi nyt eläkkeelle, olisiko Valheiden verkko yksi niistä elokuvista, jotka mainitaan Blade Runnerin sekä Thelman ja Louisen vanavedessä hänen tärkeimpinä ohjauksinaan? Vastaus on ei. Vaikka elokuvan aihe, eli USA:n sodankäynti Lähi-idässä, on kuuma ja tarjoaisi antoisaa materiaalia fiktioelokuvalle, Valheiden verkko on hyvin vähäisissä määrin kuuma ja antoisa raina.
Leffaa vaivaa tunkkaisuus, jonka voi osaksi katsoa johtuvan siitä, että se rullaa yllätyksettömästi Hollywood-elokuvien peruskaavaa. Mikäli tuo ”mainio” kaava on tuttu, ei katsojaa juuri hetkauta, miten konflikti räjähtää, päähenkilöt esitellään oppikirjan mukaan tai edes se, että muslimimaan maaperälle tultaessa valuu ämyreistä ulos kliseisin etnovaikutteinen puuro. Osaksi tunkkaista ilmapiiriä luo lisäksi hahmojen vanhanaikaisuus. Leonardo DiCaprion roolina esimerkiksi on näytellä reiluhenkistä agenttia, joka DiCaprion parrasta huolimatta tuo mieleen lähinnä sarjakuvahahmo Tintin. Vain Milou-koira ja kapteeni Haddock puuttuvat. Pidän toki Tintistä, mutta jos hahmotyyppejä on kaivettava naftaliinista, olisi suotavaa kaivaa niiden tukipilaritkin.
Valheiden verkko ei ole missään vaiheessa erityisen mukava elokuva. Onelinerit eivät lentele, messevää ramboilua ei nähdä, mutta sotaa käydään otsa rypyssä. DiCaprion esittämä kenttäagentti Roger Ferris sukkuloi arabimaissa hoitamassa tilanteita, joihin häntä ohjaa satelliitin kautta niitä tarkasteleva Ed Hoffman (Crowe). Hoffman on näennäisen nallekarhumainen setä, joka elää perhe-elämäänsä Valloissa handsfree korvaan juurtuneena. Käsikirjoituksessa alleviivataan useaan otteeseen, että Hoffman on kuin videopeliä rynkyttävä ylimielinen ja ylipainoinen kyklooppi, joka on kykenemätön oikeasti näkemään, mikä Lähi-idässä olisi viisasta. Ferris, joka taas on paikan päällä ja syvällä ei-amerikkalaisessa kulttuurissa, tajuaa asioiden laidan paremmin. Sen ansiosta hänen onnistuu myös luomaan yhteistyösuhde jordanialaisen valtamiehen, Hani Salaamin (Strong) kanssa.
Toimintakohtauksistaan huolimatta Valheiden verkko etenee hitaanpuoleisesti, mikä on hyväkin, sillä eri henkilöiden punomat valheet saavat näin kypsyä rauhassa. Toistuvat iskut, keskustelukuviot ja missioissa ruhjaantumiset tekevät kuitenkin sen, että elokuva tuntuu tasapaksulta kuin raakalauta. Näyttelijät tekevät hyvää työtä kautta linjan, mutta oikeastaan vain Mark Strongin Hanilla on mahdollisuus elää ja kehittyä elokuvan aikana. Loputtuaan Valheiden verkko ei jää jyskyttämään päähän, eikä tutisuttamaan polvia. Mitenkä voisikaan, sillä se on kokonaisuudessaan kuin virttynyt julistekopio jostakin maailmankuulusta maalauksesta. Se ei tuo esiin mitään varsinaisesti uutta, ei ole oikeastaan kommentti, eikä liikuta samoin kuin aito asia.
