Vuoteen 2000 asti ainoa Larry David, mitä televisiosta oli nähty, oli Jerry Seinfeldin paras kaveri George Costanza. Neuroottinen, pinnallinen ja helpointa mahdollista menestystä metsästävä arjen antisankari. Seinfeld itse oli Seinfeld, Davidin alter egon ruumiillistumana nähtiin Jason Alexander. Davidin työ oli vierailla nokkelissa äänirooleissa sekä kirjoittaa, tuottaa ja luoda modernin sitcomin monumentti.
Vuosituhannen vaihteessa näytti siltä, että lähtökysymykseen saadaan vastaus: HBO:n uudessa tilannekomediassa Larry David esittää itseään. Vankan itseinhon uhria ja ihmiskunnan vihaajaa. Medialukutaidon perusteet omaava katsoja erottaa silti visusti toden fiktiosta ja ymmärtää, että tämä David on paisuteltu versio siitä Davidistä, joka tunnetaan kameroiden ollessa suljettuna.
Sitten David heittää kierrepallon: “Se Larry David, jonka näette sarjassa, on oikea Larry David! Ei se, jonka näette tosielämässä.” Persoonallisuuspsykologian ammattilaiset löytävät taatusti selvän selityksen edeltävälle, mutta maallikolle lausunto America in Primetime (2001) -dokumenttisarjasta on mullistava. Miksipä fiktiivinen sarja, jossa David pääsee ilmaisemaan aitoja tuntojaan ja epäimartelevaa puoltansa, ei siis voisi olla yhtä todellinen kuin se, jota pidämme tosielämänä? David on koko uransa ollut hyvin huomaamattomalla ja helposti ymmärrettävällä tasolla filosofien lempikysymysten äärellä.
Jäitä hattuun ei ole virallisesti suoraa jatketta Seinfeldille (1989-1998), mutta sen tunnistaa sellaiseksi. Kuka muka tietää, kummasta sarjasta on kyse, jos yhden jakson premissi perustuu sille, ettei päähenkilön onnistu ohittaa naista käytävällä? Seinfeldiä jopa markkinoitiin sarjana, joka “ei kerro mistään,” mutta kummasti siinäkin löydettiin toinen toistaan luovempia keinoja sitoa toisiinsa ohimenevät heitot ja juonenlangat, joilla ei pitänyt olla keskenään lainkaan samaa polkua. Yhtä lailla Jäitä hattuun -sarjan mitättömän mundäänit skenaariot lääkärikäynneistä ja lukottomista vessoista saavuttavat eeppisen farssin mittasuhteet, kun harvoin puhutut ja täysin irrallisilta vaikuttavat huomiot sosiaalisen kanssakäymisen moninaisessa maastossa löytävät mystisesti tien toistensa luokse mitä epämiellyttävimmissä tilanteissa. Sarja on kertoman mukaan pitkälti improvisoiden kuvattu ja näytelty, mutta se on varmaa, ettei kokonaisuudessa ole juurikaan jätetty mitään sattuman varaan.
Kuka tahansa itseinhon kanssa painiva tunnistaa, mitä David sarjallaan tekee. Siinä sälytetään syyt omille niskoille kaikesta takapakista, mitä vastaan tulee, mutta samalla hiljaisesti pyydellään sitä anteeksi. Sen on tarkoitus kertoa, kuinka hankalaksi elämän voi Larryn tapainen hankala ihminen tehdä, mutta uskokaa huviksenne, että jos Larry ei välttämättä aina olisikaan oikeassa, niin ei sarjasta löydy keltään muultakaan kohtuutta. Puolituttu pahoittaa mielensä, kun Larry morjestaa kadulla, mutta ei jää turinoimaan. Sisustussuunnittelija ei suostu antamaan Larrylle Diane Keatonin numeroa, vaikka selvästi tietää sen olevan ok. Larry ei myöskään saa viedä vesipulloa teatteriin, pitää huolen teatterissa työskentelemätön rouvasnainen. Sarja on kuin persoonallisuustesti katsojalle, vaikka vastaus onkin päivänselvä: kumman puolelle astut, Larryn vai maailman?
Eräs legenda kertoo, että Jäitä hattuun toimi menestyksekkäästi alibina murhasta syytetylle miehelle, mihin David totesi, että tämä oli “ainoa kerta, kun olen tehnyt mitään hyvää, ja silloinkin tietämättäni.” Luontainen vastaus koomikolle, mutta todellisuudessa David on sankari paljon suuremmalle yleisölle. Hänen esittämänsä änkyrä ei ole ehkä tavoiteltavan arvoinen roolimalli tai luonne, jolla ylpeillä, mutta se tuo helpotusta meille muille sosiaalisesti vaivautuneille änkyröille. Jos voisin, kiittäisin Davidiä henkilökohtaisesti kädestä pitäen. Silläkin riskillä, että molemmilla on hetken päästä tuskallisen vaivautunut olo.
