Waldo Lydecker (Webb) on juuri nauttimassa kylvystään, kun Mark McPherson (Andrews) tulee kyläilemään. Herra Lydecker on arvostettu kolumnisti, McPherson taas poliisi. Laura Hunt (Tierney) on murhattu asunnossaan ja Waldo Lydeckerin tulisi tietenkin kertoa kaikki, mitä hän Laurasta tietää ja Waldohan kertoo. Ihana, ihana, ihana Laura oli tuon harmaan kääkän löytö, loistava uusi kyky. Herra Lydecker teki kaikkensa hänen vuokseen, kunnes joku Lauran hämäristä ystävistä vei Waldolta hänen silmiensä ilon ja päiviensä paisteen. Ettei vain olisi ollut sen niljakkaan gigolon, Shelby Carpenterin (Price), syytä? McPherson kuulustelee ja tutkii ja äkkiä, kesken tutkinnan, itse Laura Hunt astuu kotiovestaan piristämään yksinäisen poliisin iltaa. Kuka tappoikaan kenet?
Laura on B-luokan leffa, joka ei luonnollisesti tästä syystä kovin paljon kehuja aikanaan saanut. Näin ollen tämä film noir- klassikko olisi varmasti hautautunut syvälle elokuvan historian pölyisimmille nurkille, ellei joku valopää olisi bonjannut, että Laurahan on oikeastaan älykäs tarinakokonaisuus. Niinpä arvostetukin kriitikot ovat jaksaneet siitä päivästä lähtien kiistellä Laurasta. Kiistan pääaihe on, onko leffan tarina puoliksi pelkkää unta, jonka nättiin muotokuvaan ihastunut karski poliisiäijä kehittelee humalapäissään, vai onko koko hoito ns. totisinta totta.
Vaikka Lauraa ei hyvällä tahdollakaan voi luonnehtia mestariteokseksi, se on ihastuttava pikku elokuva. Näyttelijävalinnat ovat osuneet kohdalleen. Mallina ennen elokuvauraansa toiminut Gene Tierney kilpaili nimiroolista itsensä Hedy Lamarrin kanssa, mutta sai osan lopulta – onneksi. Egoistisen kolumnisti Lydeckerin nahkoihin toivottiin studiopamppujen puolesta miltei ketä tahansa muuta, mutta ei Clifton Webbiä. Webbillä kun ei ollut kokemusta elokuvanäyttelemisestä, eikä hän tykännyt tytöistä. Elokuvan ohjaajankin kanssa jahkailtiin pitkään ennen kuin pesti annettiin Otto Premingerille. Alunperin leffan ohjaajaksi oli nimetty Rouben Mamoulian, joka ohjasi mm. vuoden 1932 version tohtori Jekyllistä ja mr. Hydestä. Laura on kaukana kauhusta, vaikka projektissa oli mukana myös myöhemmin kauhunäyttelijöiden kermaan kuulunut Vincent Price. Viiksetön Price on lihaksikkaana rakastajana varsin puiseva ilmestys. Karskia poliisimiestä, Mark McPhersonia, näyttelevä Dana Andrews on toista maata. Mies vie klassista film noir-etsivän roolia niin antamuksella, että vastaavia töitä olisi häneltä toivonut enemmänkin. Suurin kiitos hahmojen sujuvuudesta kuuluu dialogiltaan hiotulle käsikirjoitukselle, jonka laatijat hakivat hahmoille pohjaa aikalaisistaan.
Elokuvan kulissit ovat mielenkiintoiset – mikä johtunee paljolti sen Oscar-palkitusta kuvauksesta (Joseph La Sellen käsialaa). Laura Huntin talo on aidosti kotoisen oloinen ja muutkin tilat on suunniteltu varsin näppäriksi kokonaisuuksiksi, joista löytyy tod. kauniita yksityiskohtia, kuten Lydeckerin kaappikello tai Lauran muotokuva. Kulissien lisäksi taustalla ihastuttaa David Raksinin melodramaattinen musiikki, joka kuitenkin alkaa toistaa itseään vähän liiankin kanssa leffan loppua kohden. Siitäkin huolimatta katsomisen arvoinen tekele.
