R.P. McMurphy oli mies, joka tykkäsi vain kujeilla ja pitää hauskaa. Mutta yhteiskunnan mielestä R.P. ei ollut kovin sopeutuvainen. Yhteiskunta saattoi olla oikeassa, sillä R.P. oli tehnyt rikoksia, ehkä pieniä, mutta rikoksia ne olivat silti. Niinpä R.P. joutui laskemaan tiilenpäitä ja lopulta matka vei ihan hullujenhuoneelle saakka. Kyllä, sinne itsekseen tanssivien ihmehöpisijöiden keskelle. Vain siksi, että R.P. oli niin hauska & erikoinen mies.
Yksi lensi yli käenpesän on kullasta valettua draamaa 1970-luvulta. Milos Formanin (mm. Man on the Moon, Amadeus) ohjaama leffa tyhjensi Oscar-pöydän vuoden 1976 gaalassa – ja taas täytyy hehkuttaa – ihan ansiosta se sen tekikin. Yhdeksästä ehdokkuudesta peräti viisi (sisältäen kaikki tärkeimmät voittokategoriat) liukui Ken Keseyn kirjasta sorvatulle adaptaatiolle. Etunenässä kunniaa ansaitsivat taas kerran kulta-aikaansa täydellisellä roolilla juhlistanut Jack Nicholson ja käsikirjoittajatiimi Hauben & Goldman, joka Keseyn mielipidettä uhmaten muokkasi elokuvan näkökulman erilaiseksi. Kesey raivostui, mutta yleisö ja leffaraadit innostuivat.
Näyttelijä Michael Douglasin tuottama Yksi lensi yli käenpesän on yleistunnelmaltaan melko surullinen elokuva. Vitivalkoisen käytävillä levottomat sielut liukuvat kerta toisensa jälkeen lääketokkurassa pohtien oma poikkeavuuttaan. Silti pakkomielteet ja pelot eivät lopulta niin poikkeavia ole – ainakaan tarinan keskeisimmillä hahmoilla. Jo mainittu päähenkilö McMurphy virnistelee parransänkensä takaa ilkeästi ja pyyhkii persettään tiukkapipoisten herrojen/rouvien laatimilla säännöillä. Moisella elämänasenteella on omat puoltajansa, mutta myös synkkä puoli, joka vilahtelee rangaistusten muodossa ruudulla useaan otteeseen. Pilkunn*ssintaa, totalitarismia ja sääntöjen palvontaa tarjoilee etunenässä Louise Flecherin esittämä hoitaja Mildred, joka on selvästi syntynyt kuusi numeroa liian pieni pipo päässään.
McMurphyn jengi parantolassa on sieltä värikkäimmästä päästä. Ja pakkohan se on ollakin, muutenhan pienet päät sekoaisivat valkeisiin seiniin ja iltalääkkeisiin. Ai niin, nehän ovat jo seonneet. Porukkaa on laidasta laitaan aina äitiään pelkäävästä Billy Bibbitistä kuuromykkään intiaaniin saakka. Vaikka palasina joukko onkin vain kasa hukassa olevia ihmissirpaleita, yhdessä ollessaan hullusta friikkijoukosta kasvaakin jotakin suurempaa, jota tuskin ilman McMurphyn elämänasennetta olisi nähty.
Yksi harvoja leffan heikkouksia on musapuoli. Kyllähän musiikki ylsi ihan Ossi-ehdokkuuteen saakka, mutta varsin valjun kuvan vasta viime metreillä kukoistukseensa puhkeava ääniraita jättää. Toisaalta voidaan ajatella, että suurta loppua voimistetaan näin loppumetrien polkaisulla. Tai ehkä voima on jätetty puhtaasti mainioiden roolisuoritusten ja tarkan ohjauksen varaan.
Tarve vapauteen on yksi leffan pääteemoista. Vaikka McMurphy janoaa vapautta, naisia ja viinaa yli kaiken, hän malttaa silti uhrata aikaansa “hulluille” ystävilleen. 2000-luvulla filmatun K-PAX-elokuvan päähahmo Prot jakaa pitkälti samoja lääkkeitä tovereilleen kuin veikeä McMurphy. Sillä erolla, että Yksi lensi yli käenpesän tarjoilee alkupuoliskollaan enemmän joutoaikaa ja lopulta paljon tummempisävyisen loppukohtauksen.
Loppuratkaisu tuo palan raavaankin miehen kurkkuun. Siirappia ei levitellä, vaan kaikki esitetään raadollisesti ja kaunistelemattomana. Osa selviää hoitomuodoista ja eteen ilmestyneistä yllätyksistä, osa jää sopeutumattomaksi. Tai jopa vuoteeseensa ikiunta uinumaan. Mutta se on varmaa, että käytävillä unelma vapaudesta elää tummaan loppuun saakka.
