George A Romeron Night Of The Living Dead oli ilmestyessään jotain ennennäkemätöntä. Sankari oli musta, gorea ja suolenpätkiä ei säästelty ja leffan loppukaan ei ollut mikään iloinen. Kulttitavaraa siis.
Kaksi sisarusta törmäävät hautausmaalla vieraillessaan vanhaan mieheen, joka osoittautuu zombiksi. Toinen pääsee pakenemaan läheiseen maataloon, jonne ajanmittaa saapuu muitakin kuin tyhjästä ilmestynyttä zombilaumaa pakenevia ihmisiä. Koko kööri linnoittautuu taloon ja yrittää välttää syödyksi tulemista.
Leffan tunnelma on käsinkosketelava ja realismia löytyy. Tv-lähetykset, haastattelut, valtion mukaantulo ja zombien tuhoamisretket tekevät pätkästä lähes dokumetin oloisen.
Night Of The Living Deadin vaikutusta kauhugenreen ja populaarikulttuuriin yleisesti ei voi kiistää. Tästä löytyy kaikki, mikä nykyään tulee mieleen kun puhutaan zombeista. Leffa purkitettiin kengännauhabudjetilla ja pienellä porukalla melko nopeasti mutta mitään suurempia valituksen aiheita ei löydy. Näyttelijäntyön laita nyt on vähän miten on mutta tämän sortin roiskepläjäyksestä tuskin mitään Oscar suorituksia tarvitse löytyäkään. Pääasia että gore löytyy, kheh. Kyllähän sitä löytyykin, vaikka Romeron tyyli on vielä hivenen hakusessa ja Savinin visiot eivät olleet päässeet vielä valloileen tässä esikoisteoksessa, on leffa ikäisekseen välillä melko karuakin katsottavaa. Juujuu, kanankoipia ja suklaakastiketta, mutta silti… Rainan yleisilmapiiri opn myöskin melko pessimistinen, ja lopetus on ihan loistava.
Melko alkeellisesta ulkoasustaan ja pienistä kömmähdyksistään huolimatta kyseessä on klassikko joka pitäisi katsoa edes yleissivistyksen takia. Itse en lukeudu mihinkään suurimpiin kauhufaneihin mutta näissä Romeron teoksissa on sitä jotain.
“ Yeah, they’re dead. They’re all messed up”
nimimerkki: Cuomi
