(Tämä on sellainen elokuva, että sen arvostelukin tekee mieli hoitaa W-tyylillä.) Elämänkertaelokuva on perinteisesti sellainen, joka alkaa syntymisestä. Sitten seuraa keskikohta, jossa on välillä vähän tasaisempaa ja välillä muutamia nousuja ja laskuja. Ja ihan viimeksi tulee loppu, jossa se elämä sitten päättyy. Pilvien syleilyssä kulkee perinteiden viitoittamalla tiellä ja juuri niin hyvällä sykkeellä kuin sillä tavoin on mahdollista.
Ooms on Elsa, Wolff on rakas Robert, Granath iiihana Sven ja Ekblad Stine. (Tässä vaiheessa, jos tämä olisi Zarkus Poussan biisi, olisi ehkä mahdollista kuulla edellinen lause noin seitsemän kertaa toistettuna.) Stoori perustuu löyhästi Elsa Anderssonin elämään. Hän oli Ruotsin ensimmäinen naislentäjä. Tyttö varttui maalla isänsä ja tämän tanskalaisen Stine-vaimokkeen hoivissa. Stinestä Elsa ei tykännyt, omaa äitiä oli ikävä ja enkelimäiset olennot kiehtoivat pikkutyttöä. Elsa tahtoi ilmaan.
Vartuttuaan Elsa lakkasi hyppimästä katolta lantakasaan ja työntyi väkisin paikallisen lentäjäporukan joukkoon. Konerasvaa pelkäämätön ja kepinkäsittelyn taitava nainen viehätti miesjoukkoa siinä määrin, että hän pääsi liitämään pitkälle. Hennes pappa ei kovin innostunut ollut tyttönsä harrastuksista, mutta hon inte brydde sig ett dugg (vähät välitti).
Amanda Ooms on sen näköinen nainen, jota voi kuvitella isojen karvaisten miesten kuolaamaksi ja vaanimaksi. Hänellä on nk. kauriinsilmät ja norja varsi, jota saadaan leffassa ihastella myös ilman en klädtrasa eli rihman kiertämää. Suurin piirtein siihen elokuvan kiinnostavuus jääkin. Vaikka näyttelijät (suomalaisetkin) ovat osaavia ja tekevät työnsä ilon kautta, elokuva lässähtää keskinkertaisen tarinan myötä.
Ja vielä yksi ikävä seikka: Jan Troell on saanut leffaansa Magnus Dahlbergin musiikin, joka panee filkan kuulostamaan paikoin saksalaiselta poliisisarjalta. Yhtä tylsää kuin elokuvan nimikin… Katsojan pitää taatusti rakastaa pitkiä elämänkertaleffoja, jottei tämän elokuvan katsominen ala W:tuttaa.
