Annabelle sijoittuu vuoteen 1967 ja sen keskiössä on nuoripari Mia ja John. Kyyhkyläiset viettävät tavallista yhdysvaltalaista lähiöelämää: vaimo odottaa esikoistaan ja viettää aikansa kotona, mies opiskelee lääkäriksi ja suorittaa harjoitteluaan paikallisessa sairaalassa. Elämä muuttuu, kun saatananpalvojat käyvät heiluttelemassa puukkoa naapurustossa ja tulevat pahuuksillaan siirtäneeksi osan pahuudestaan pariskunnan talossa olevaan nukkeen. Tuloksena on sarja tavallista poltergeist-kolinaa ja perinteistä demonien hyörintää, jolta kotiäiti Mia ei tahdo saada hetken rauhaa.
Lähtökohta on, kuten edeltä on voitu havaita, melko perinteinen. Saatanalla on sormet pelissä ja ydinperhettä uhkaavat helvetin lieskat kuten niin monissa muissakin demonikauhuissa. Annabelle tuo kuitenkin genreen tiettyä mukavaa sivumakua sijoittumalla nykypäivän sijasta kultaiseen 60-lukuun ja viittaamalla ajan väkivaltaiseksi äityneisiin kultteihin, kuten Charles Mansonin “perheeseen”. Tässä mielessä se henkii tiettyä menneen ajan kauhun tunnelmaa, murroskohtaa “vanhan hyvän ajan” ja seonneen nykymaailman välillä. Mutta koska kyseessä ei ole mikään yhteiskuntakuvaus, on selvä, ettei asiaa mitenkään alleviivata. Sääli sinänsä, ettei herkullisesta kuusikymmenluvun saatanabuumista oteta enempää irti, sillä aika kultteineen ja okkultistis-psykedeelisine hourailuineen antaisi paljon mahdollisuuksia paljon Annabelleä psykologisemman kauhun tekemiseen.
Elokuvan ongelmat on helppo havaita: kaikki on jo oikeastaan nähty. Hienovarainen, luonnollisen rajamailla tapahtuva pelottelu ja muutamat otokset (kuten suhteellisen ahdistavaksi muodostuva otos pimeässä kellarivarastossa) onnistuu vielä aiheuttamaan mukavia kylmiä väreitä, mutta muuten filmi nojaa aivan liikaa perinteisiin yllärisäikkyihin, jotka jokainen useampia kauhuelokuvia nähnyt osaa ennakoida jo kaukaa. Myös tapahtumien alkulähde ja yliluonnollinen alkuperä ovat katsojalle alusta asti liian selviä, joten mitään pureskeltavaa tai pohdiskeltavaa filmi ei tarjoa. Elokuvassa on myös tiettyjä suuremman luokan epäloogisuksia, jotka syövät uskottavuutta elokuvan omalta todellisuudelta. En ala niitä tässä eritellä, jokainen katsokoon tahollaan ja pankoon ne pahakseen, jos niin tahtoo.
Annabelle ei kuitenkaan ole täysin toivoton kauhuelokuva. Se tarjoaa muutamia hyviä väristyksiä ja vinksahtanut, yleisön katsetta kuvan taka-alalle ja reunoille ohjaava kuvaus onnistuu luomaan ajoin varsin kylmääviä kuvia. Myös hyvin yksinkertaiset, pienen pieniin valon ja varjon rajapintoihin ja lasipintojen heijastuksiin perustuvat temput onnistuvat synnyttämään vavisuttavia hetkiä. Kuitenkaan mistään mestariteoksesta ei ole kyse; Annabelle lätkii kaikki korttinsa tiskiin aivan liian varhain, vesittää harvat nokkelat temppunsa turhalla kesyydellä (vaikka koettaakin parhaansa mukaan olla raju ja säväyttävä) eikä ota tarpeksi irti taustalla häilyvistä hulluusepäilyteemoista. Horroria katsoneelle Annabelle on kuluneilla aineksilla säikyttelevä kevytkauhu, mutta katomossa kaikuneen kirkunan ja “Sweet Mary an’ Jesus!”-huutojen perusteella se tarjoilee ainakin kokemattomammalle kauhunkatsojalle kelpo säikkyjä. Lopputulemana on todettava, että Annabelle on rauhallisine kameratyöskentelyineen, kuusikymmenluvun miljöineen ja yksinkertaisine elementteineen viehättävän perinteinen saatanakauhu, joka kuitenkin kärsii ylenmääräisestä selittelystä ja liiallisesta lainapalojen käytöstä. Mistään täydestä lietteestä ei missään tapauksessa ole kyse, mutta kauhuelokuvana Annabelle jää pelättyyn keskinkertaisen pelottelun kastiin.
